Vanhetessa viisastuu, niinhän sitä sanotaan. Välillä vaan tuntuu, että siinä käy ihan toisinpäin.
20-vuotiaiden kanssa keskustellessa täytyy kaivaa esiin urbaani sanakirja, koska ei tällainen hitaanpuoleinen savolainen kykene ymmärtämään puoliakaan. Vokaalien käyttö kirjoittaessa on ilmeisesti lopetettu lähes kokonaan. On esimerkiksi ihan ookoo kysyä tuntemattomalta ihmiseltä Facebookissa, että ”mts”. Ilman kysymysmerkkiä. Mietin alkuun, että mikähän tauti tämä nyt on. Itsehän olen myös vastannut kommenttiin ”oot säbä” että ei, en pelaa sählyä, olette erehtyneet henkilöstä. No, jatkossa muistan sen urbaanin sanakirjan ennen kuin sanon alle 23-vuotiaalle ihmiselle yhtään mitään.
Olen joutunut ruveta rasvaamaan silmäkulmia. Koska rypistyminen. Onneksi tilanne on kuitenkin vielä hallinnassa (keinoista voi halutessaan lukaista lisää täältä) ja minua luullaan monesti noin 20-25 -vuotiaaksi, mitä en laita pahakseni ollenkaan. Se tuo välillä myös pieniä uskottavuusongelmia, minulta on lähivuosina muun muassa kyselty töissä useamman kerran, mikä minusta tulee isona. Onneksi sentään vaan potilaat on kyselleet eikä työkaverit. Eräs pappa jopa joskus kyseli, olenko päässyt peruskoulusta. Laitoin näkötestiin.
Nykyään ei oikein jaksa bilettääkään. Yhden kerran olen tänä vuonna ollut mökkibileissä. Seurauksena oksennus auton ovessa ja kolmen päivän kooma. Jyväskylän rallien ysäribileet vedettiin kyllä ystävien kanssa hyvällä pöhinällä, mutta yhden aikaan yöllä piti päästäkin jo syömään ja nukkumaan. Silti luulin kuolevani seuraavan aamun päänsärkyyn. Nuorempana ei koskaan tullut krapulaa, nykyään tulee sen lisäksi vielä muistinmenetys ja armoton häpeä. Plus v**utus siitä, kun treenipäivä tai pahimmassa tapauksessa useampi menee hukkaan.
Kouluelämästä en ymmärrä nykyään yhtään mitään. Kaikki on verkossa ja kummallista. Minusta on tullut juuri sellainen ”silloin kun minä olin nuori” -ihminen, jollaista minusta ei koskaan pitänyt tulla. Missä on karttakepit ja liitutaulut?! No, oikeasti kyllä olen sitä mieltä, että koulumaailma kaipaisi luovuutta ja lapset luovuuden tukemista. Mistä tulikin mieleeni sellainen hassu juttu, että olen peruskoulussa saanut ”luovin oppilas” -stipendin 😀 Taisi olla vahinko.
Joskus mietin, kuinka kasvattaisin lapseni, jos minulla olisi sellaisia. Tai millaisiksi ne kasvaisivat kasvatuksesta huolimatta. Sitten en enää halua. Lasten varalle minulla on tietenkin tietokone- ja somekasvatussuunnitelmat, päihdeluennot ja seksivalistusohjelma valmiina, tarkat ruokavaliosuunnitelmat sekä henkisen kasvun tukemisen prosessimalli. Toisinaan huutelen sohvalle ”maa kutsuu” -huutoja, kun yhtä aikaa sekä TV:n, puhelimen että tietokoneen pauloissa olevaan mieheen ei meinaa saada kontaktia ja mietin, että tähänkin olisi pitänyt osata varautua. Miehenkasvatukseen. Sitten opettelen itse hiki päässä läsnäoloa, jotta osaisin olla läsnä ne hetket, kun mies sattuu olemaan läsnä.
Läsnäolon rippeet karisee viimeistään siinä vaiheessa, kun iskee PMS. Mistä hemmetistä se sekin keksi ilmestyä? Se on viikko kuukaudesta aina sellaista hirviön elämää ettei paljon pahemmasta väliä. Viime kuussa itkin huutoitkua katsoessani Ketosta ja Myllyrinnettä. Ja sain itkupotkuraivarit, kun mies oli lähdössä Mäkkiin aamupalalle. Syytin valehtelijaksi. Ei kai nyt kukaan voi mennä Mäkkiin aamulla? Sitten se laittoi takin kiltisti naulaan ja söi puuronsa, lähti töihin. Toi illalla kukkia ja pyysi anteeksi kun oli ollut hölmö. Häpesin noin suurinpiirtein silmät päästäni.
Toisinaan avaan yli 10 vuotta vanhan päiväkirjan ja selailen niitä sivuja, joille ihan juuri äsken kyynelsilmin vuodatin maailmantuskaa ja omaa epävarmuuttani. Jos nyt voisin, halaisin sitä pientä tyttöä ja sanoisin, että sulla on koko elämä aikaa, sinua rakastetaan ja vaikka se sydän särkyy, niin se varmasti palautuu, tulee parempia asioita ja hienoja kokemuksia. (Se tyttö olisi kyllä silloin sanonut että fuck you ja lähtenyt kaljalle.) Se itsensä ruoskiminen, mihin nuorempana on kyennyt, on kyllä ollut jotain ihan käsittämätöntä. Sydän verillä on aika raskas elää. Onneksi teini-ikä on ohimenevää. On minulla myös niitä päiväkirjoja tallessa, joissa lukee koko päivän saldona että ”Oli ihan peikko päivä. Oltiin ruohosotaa.” Niistä nyt sitten onkin yli 20 vuotta aikaa. Mutta on se vaan jännä juttu, miten monena se tämä elämä näyttäytyy yhden eliniän aikana. Onneksi kaikkien toilailujensa lomassa on oppinut ainakin sen, että elämä ei ole niin kamalan vakavaa. Mieli avoimena ja ajatukset kirkkaana, vai miten se meni.
Tässä ei nyt tainnut olla päätä eikä sitä häntää. Toisaalta kaikista kummallisimmat kirjoitukset on monesti myös niitä kaikista luetuimpia, mitä jaksan kyllä aina ihmetellä. Mutta kiva juttu että jaksatte lukea 🙂 Blogini kaikkien aikojen ylivoimaisesti luetuin juttu onkin muuten tämä, en kyllä ymmärrä miksi.
En nyt keksi mitään mahtipontista päätöslauselmaa tälle kirjoitukselle, joten muistuttelen Facebook sivustollani olevasta arvonnasta jossa voit voittaa upean hyväntekeväisyyskalenterin tykkäämällä sivustani viimeistään sunnuntaina 22.11.2015 🙂 Ja hehkutanpas muuten toistakin juttua johon törmäsin somessa, ihan vaan siksi koska tiedän että tuttavapiirissäni on asiasta kiinnostuneita 🙂 Nimittäin Kauneus ja Terveys -lehden muutosvalmennus, jossa koutseina Kukka Laakso ja Sami Sundvik. Ihan mieletön mahdollisuus oppia uudenlainen elämäntapa, joten sinne vaan pyrkimään messiin. Itse pyrin nyt työpaikalle perjantai-illan viettoon.
Rentouttavaa viikonloppua tyypit 😉
Hennallaan 