Ihan niinku tosissaan tätä blogia tulee kirjoitettua. Eikös kerran kuussa ole ihan sopiva tahti? Mielessä pyörii ajoittain paljonkin asioita, joista voisi kirjoitella, mutta jonkinlainen blokki iskee heti, kun edessä on tyhjä sivu ja näppäimistö. Ajattelin nyt ravistella itseäni irti tästä kirjoituskammosta kirjoittamalla. Jospa se siitä lähtisi taas käyntiin. Tai sitten ei lähde.
Olin vajaat kolme viikkoa sitten rakkaan ystäväni kanssa katsomassa Kultsan kisoja (ts. Sportyfeel Fitness Classic) ja mikäs muu kuin kisakuumehan sieltä iski. Kisat itsessään jättivät allekirjoittaneen vähän kylmäksi ja mieleenpainuvia fysiikoita oli varsin harvassa, mutta mielelläni olisin itse siellä lavalla ollut tepastelemassa. Body fitnessin yleisen sarjan voittajat olivat kyllä upeita, mutta heidän lisäkseen mieleen jäi vain junnuvoittaja Petra Palomäki viimeistellyn pakettinsa ansiosta. Ihanan pirteä nuori nainen 🙂
Bikinikisat katselin ProBody -lehden Facebookin livelähetyksen kautta ja aika paljon on tullut myös kuvia ja videoita selailtua jälkikäteen. Pari juttua. Yksi: minkä helvetin takia niitä käsiä pitää veivata ja pyöritellä aivan kuin olisi taikinaa (tai jotakin ihan muuta) vatkaamassa? En vaan ymmärrä, näyttää idiootille.Kaksi: nykyään voi kilpailla sekä body fitnessissä että bikinissä ja pärjätä molemmissa. Milla Kelahaara sen näytti. Sehän on ihan kiva juttu. Olenkin monesti miettinyt, että olisi hyvä jos voisi hyödyntää kisakunnon kilpailemalla molemmissa lajeissa, mikäli fysiikka antaa myöten. Kolme: sitä aina odottaa muhkeita kannikoita, mutta aika harvassa ne tuntuu olevan. Kovin kummoisia lihasmassoja näissä amatöörikisoissa ei todellakaan vaadita, ja monesti ne kilpailijat joiden kuvittelisi sijoittuvan hyvin, eivät sijoitukaan. Joten täytynee sanoa, etten ymmärrä tästä lajista mitään ja koko ajan vaan vähemmän. Pro-tason huippukilpailijoiden fysiikat kyllä miellyttävät kovastikin omaa silmääni, mutta ovat kovin erilaisia näihin lavalla nähtyihin tyttöihin verrattuna. Näissä karkeloissa fysiikaltaan ainoa, joka minua säväytti, oli lyhyen sarjan voittaja Tanja Sundell. Monien mielestä (itseni mukaan lukien) Tanjan olisi pitänyt voittaa SM-kultaa jo viime syksynä, mutta voiton vei silloin Eevi Teittinen. Toiseksi tulleelta Johanna Hermansilta odotettiin ”ehkä” enemmän, mitä hänellä tällä kertaa oli tarjota. Ehkäpä hän sitten syksyllä räjäyttää potin, kun totesi tämän olleen hyvä välidieetti syksyä silmällä pitäen. Bonuksena vielä juttu numero neljä: note to self – jos jään taas seuraavalla kisadieetillä kirpuksi ja snadisti löysäksi, niin menen bikiniin veivaamaan persettä ja vispaamaan käsivarsia kuin viimeistä päivää. Onneksi olen harrastanut leipomista sen verran, että ainakin käsiliikkeiden pitäisi sujua aika luontevasti.
Siinäpä teille varsin syväluotaava analyysi Kultsasta. Olen noiden kisojen jälkeen miettinyt pääni puhki kisaamista ja kaikkea siihen liittyvää. Miksi haluaisin kisata? Mitä se minulle antaa ja kuinka paljon se ottaa? Olenko valmis uhraamaan mitään muutaman minuutin lavalla patsastelun vuoksi? Mitä tavoittelen? Miten pääsen tavoitteseeni? Miten varmistan sen, ettei elämä mene pelkäksi kisan odottamiseksi? Kestääkö kroppa? Olenko kisan jälkeen taas yhtä sekaisin kuin edellisten kisojenkin jälkeen? Ajattelin nyt avata ajatuksiani näihin kysymyksiin liittyen, vaikka koenkin vähän epämiellyttäväksi avautua julkisesti henkilökohtaisista asioista. Avaudun silti.
Minulla ei ole mitään tarvetta todistella itselleni, että pystyn vetämään kisadieetin loppuun, koska tiedän jo sen, että pystyn siihen. Aiemmin se oli itsensä voittamista ja testaamista, mutta jos nousen vielä lavalle, haluan lähteä kisaamaan toisia kilpailijoita vastaan. Tästä johtuen olen selaillut vanhoja kisakuvia melkoisen hekottelun säestämänä ja analysoinut niin puutteitani kuin vahvuuksiani.
Vahvuuksia on aika vaikea löytää, vaikka mallini on sinällään melko hyvä. Olen kuitenkin rakenteeltani todella siro ja erityisesti selkäni on hyvin kapea ja kaipaa kovasti lisää lihasta. Olkapäitä ja käsivarsia minulla ei juuri ollutkaan viime kisojen aikaan, joten niitäkin saa vielä tovin tahkoa.
Jalkoja en ole koskaan saanut kireäksi ja suurin haaveeni olisikin nähdä vielä joskus reisieni lohkeilevan. Mitä muuta ihminen voisikaan elämältään toivoa? Pyöreiden pakaroiden toivossa olen lähikuukausina veivannut myös peppujumppaa järjettömällä tuntumalla, vaikkei ne pakarat se heikoin lihasryhmä ole koskaan ollutkaan. Mies ihmetteli itseasiassa juuri vähän aikaa sitten ääneen, että miksi niin monilla body fitness -kilpailijoilla on niin lättänät perseet. En osannut vastata. Mutta isompi on parempi, sanon minä.
Kisadieetti vaatii paitsi fyysisesti, myös henkisesti paljon. Väittäisin, että henkinen paine on yleensä fyysistä kovempaa. Elän tällä hetkellä elämäni onnellisinta aikaa, olen hyvässä parisuhteessa ja tiedän kumppanini tukevan ja ymmärtävän minua, vaikka aivoni jähmettyisivät kisadieetin varrella. Olen hyvin etuoikeutetussa asemassa, sillä henkisen tuen lisäksi myös valmennus hoituu kumppanin toimesta. Se onkin yksi syy, miksi kisaaminen tuntuu taas mahdottoman sijaan mahdolliselle. Olen lähikuukausina saanut kehitystä aikaan enemmän kuin koskaan ja luotankin treeni- ja ravintometodeihin täysin varauksetta. Tuntuu jokseenkin typerälle, että olen treenannut salilla noin puolet elämästäni ja vasta nyt löytänyt sen tavan treenata, joka tuntuu todella toimivan. Parempi kai se silti on kantapään kautta kun ei ollenkaan. Opittavaa on toki vielä paljon eikä se oppiminen varmasti lopu koskaan, mutta innolla odotan, mitä tulevat vuodet tekevät fysiikalleni.
Sitä virhettä en aio tehdä, että rysäytän muutamassa kuukaudessa 20 kiloa elopainoa pois ja vähintään saman verran takaisin heti kisojen jälkeen. Herkkuhetkiä olen valmis uhraamaan, mutta terveyttä ja parisuhdetta en. (Ja sitä paitsi, kyllä dieetilläkin voi syödä herkkuja. Täytyy vaan tehdä sellaisia herkkuja, jotka täsmää makroihin. Se ole konsti eikä mikkään!) En halua päästä kisakuntoon keinolla millä hyvänsä. Haluan päästä kisakuntoon järkevällä tavalla. Nyt olisi siis välidieetin paikka, jonka jälkeen kunto pitäisi pitää vähän nykyistä siistimpänä, jottei kisadieetistä tulisi ihan järjetön. Kaikesta tästä kisafiilistelystä huolimatta haluan kaikenlaisen dieettaamisen ja muun hömpöttelyn pysyttelevän toissijaisena asiana elämisen ohessa. Syömisistään ei tarvitse tehdä niin suurta numeroa, vaikka toki sitten kisadieetin loppupuolella se moodi väkisinkin vähän muuttuu ja keskittyminen on enemmän niissä kisajutuissa. En halua ottaa mitään ”nyt dieetataan/treenataan/kärsitään” -asennetta, vaan elää elämääni ja muokata kehoani siinä samalla. Ja nyt siellä joku huutelee että hah, kyllä on tytöltä unohtunut mitä se kisadieetti todellisuudessa on. Voin kertoa, että ei ole. Muistan sen paremmin kuin hyvin. Aion vaan tehdä tällä kertaa paljon asioita toisin ja mennä mahdollisimman pitkälle mahdollisimman lunkilla asenteella. Jossain vaiheessa on sitten aika pykältää uusia vaihteita silmään, mutta ne ajat on vielä hamassa tulevaisuudessa.
Dieetin jälkeisen ajan pohdinta on itselleni tärkeää jo hyvissä ajoin etukäteen, koska aiemmilla kerroilla se ei todellakaan ole mennyt kovin putkeen. Mahdollisella seuraavalla kerralla aion luottaa reversedieettaukseen ja siihen, että minulla on kotona maailman paras tuki ja turva vielä kisojen jälkeenkin, ellen nyt sitten satu kiukuttelemaan dieettipäissäni liikaa. Ja sitä on vähän vaikea uskoa, koska en ole kauhean kova kiukuttelemaan.
Elämä tuo monesti eteen yllätyksiä, joita ei pysty ennustamaan. Jää nähtäväksi, millaisia yllätyksiä omalle kohdalleni sattuu ja mihin ne minut johtaa. Hyvällä tuurilla astelen lavalle ensi vuonna, toisenlaisella tuurilla en koskaan. Sitä ennen on kuitenkin vielä monta seikkailua edessä, kuten loppukesästä puolentoista viikon reissu Miamiin 🙂 Suomen kesä on ihan kiva, mutta vaikka Miamissa sataisi norsuja täydeltä taivaalta, vietän kesälomani mieluummin mantereella, jossa en ole koskaan ennen käynyt.
Norsusadetta odotellessa riemukasta toukokuuta kaikille 🙂 Nautiskelkaa lämmöstä ❤
Hennallaan 