Järki päähän ry

Lueskelin pari päivää sitten Susanna Mustajärven blogikirjoitusta Irti fitnessistä ry enkä voinut olla miettimättä, olisiko hän kirjoittanut tuota tekstiä, jos olisi voittanut bikini fitnessin suomenmestaruuden. Epäilen vahvasti. Kirjoituksessaan Mustajärvi rinnastaa fitnessurheilun muun muassa alkoholismiin ja mielenterveysongelmiin.

Jollekin tuo mielihyvän tuoja on alkoholi, sokeri, rasvainen ruoka, toisille huumeet tai uskonto ja kolmansille liikunta. Fitnessissä se on äärimmäisyyksiin viety itsensä kontrollointi ja itsekuri. Kriittinen kohta onkin siinä, milloin tekeminen muuttuu projektista normaaliksi elämäksi niin sanotusti elämäntavaksi. Ei viikonloppuisin juhlivakaan ole vielä alkoholisti, mutta joka päivä juomista harrastava on jo pahasti alkoholiin koukussa.

– Susanna Mustajärvi

Fitnessurheilijoilla on ensin mahdoton työ puolustella omaa lajiaan ja todistella sen olevan ihan-oikeesti-urheilua, kunnes se kuuluisa kupla poksahtaa rikki. Poks vaan ja fitness onkin ihan paskaa ja epäterveellistä. Kiistely siitä, onko fitnesslajit urheilua vai ei, on aika lailla turhaa, koska fitnessurheilu on hyväksytty virallisesti urheiluksi Suomessa. Näin ollen olettaisi kilpailijoidenkin tiedostavan, että he todella ovat urheilijoita. 

Useimmiten fitnessiä tai kehonmuokkausta pitkään tehneet pyörivät yhdessä tai saattavat olla hieman yksinäisiä. Samanlailla käyttäytyvät päihderiippuvaiset tai ketkä tahansa riippuvuuteen sairastuneet vertaisryhmät. Mistä tämä siis kertoo? Siitä, että ympäriltä aletaan pikku hiljaa plokkaamaan muita ihmisiä pois, jotka eivät elä samanlaista elämää, jolloin omasta tavasta tulee normaali omassa elinpiirissään ja tämän vuoksi ei sitä yleensä lähdetä kyseenalaistamaankaan. Näin tapahtuu myös päihderiippuvaisille, mutta useimmiten jossain kohtaa tilanteeseen puuttuu joku ulkopuolinen taho, jos elämäntyylistä on alkanut olemaan harmia myös ympäristölle. Tässä kohtaa myös päihdeongelmainen aluksi puolustelee ja kieltää ongelman olemassa oloa.

– Susanna Mustajärvi

Kertokaapas minulle, minkä lajin kilpaurheiljat voivat sanoa, että urheilu ei ole millään tavalla vaikuttanut heidän sosiaaliseen elämäänsä? Että se ei rajoita heidän tekemisiään millään tavalla? Että heidän lähipiirinsä koostuu täysin muista kuin oman lajin parista löydetyistä ihmisistä? Ja kenellä tulisi edes mieleen, että pikajuoksija juoksee liikaa ja voisi tarvita kannustuksen sijaan intervention? Opiskellessani sairaanhoitajaksi minulla oli luokkakaverina SM-tason yleisurheilija. Hän oli muuttanut Helsingistä Jyväskylään valmentajan perässä ja hänen arkensa täyttyi koulun ohessa kovista treeneistä, jopa useita kertoja päivässä. Tämä ihana ja sosiaalinen tyttö kertoi esimerkiksi, ettei yleensä harrasta kavereiden kanssa hengailua kaupungilla tai kahviloissa, koska palautuminen kärsisi sellaisesta. Eikä tämä koskenut vain kisakautta, vaan hän uurasti lajinsa parissa ympäri vuoden, koska halusi menestyä. Nyt käsi sydämellä – kuinka moni fitnessurheilija voi sanoa omistautuvansa näin lujasti lajilleen? Varmasti osa omistautuukin, mutta voin sanoa tuntevani aika paljon kilpailijoita, jotka elävät tuohon tyttöön verrattuna aika rentoa elämää kisakauden ulkopuolella. Ja btw, kyllä ne muidenkin lajien urheilijat katsovat mitä syövät ja kontrolloivat syömisiään enemmän kisakauden aikana.

Itse asiassa jos asiaa tarkastelee kansantaloudellisesta näkökulmasta, ei olisi haittaa vaikka useampikin ihminen sairastuisi tähän syömisen kontrollointiin. Lihavuuden kustannukset yhteiskunnalle ovat jotain aivan käsittämätöntä. Vuonna 2011 lihavuus ja siihen liittyvät sairaudet maksoivat Suomelle noin 330 miljoonaa euroa. Eikä siinä vielä kaikki, koska tähän ei ole laskettu mukaan välillisiä kustannuksia, kuten sairauksista johtuvaa tuottavuuden alenemista. Muutama ruokailunkontrollointiin sairastuminen ei siis tekisi yhteiskunnalle yhtään pahaa. (Tämä kommentti ei sitten liittynyt aiheeseen oikeastaan millään tavalla.)

Fitnessurheilu on siitä kummallisia, että voit päättää NYT haluavasi kilpailla puolen vuoden päästä ja voit myös oikeasti toteuttaa tämän. Sopivalla fysiikalla ja lajivalinnalla silläkään ei ole väliä, onko sinulla varsinaista lajiin tähtäävää treenitaustaa vai onko lihasmassa tullut perintönä tai jonkun muun harrastuksen tuloksena. Ruokavaliossa on helppoa pysytellä muutama kuukausi, kun tietää että dieetin jälkeen saa taas syödä mitä haluaa. Nuorilla tytöillä on lähivuosina ollut sellaista buumia ilmassa, että tärkeysjärjestys asioissa on hieman vituroillaan. Jos kuntosaliharjoittelu aloitetaan tähtäimenä seuraavan vuoden bikini fitness -kisat ja vaatekaappi täytetään bettereillä ja siksdeuseilla ennen kuin ensimmäistäkään treeniä on vedetty, mennään ehkä hieman metsään. Tässä vaiheessa valmennusjohto on se taho, jonka täytyisi osata laittaa jäitä hattuun. Silläkin uhalla, että asiakas siirtyy kisakuumeen vallassa toiselle valmentajalle, joka suostuu pähkähulluun kiirehtimiseen. Perusasiat ei mene takaraivoon kuukaudessa, varsinkaan jos elämäsi on aiemmin ollut täysin erilaista kuin tämä oletettu ”fitnesslaiffi”. En tarkoita nyt sitä, että pitäisi opetella syömään maitorahkaa kolmen tunnin välein niin, ettei tarvitse katsoa kelloa vaan maitorahkapurkin avaaminen ajallaan tulee selkärangasta. Täytyisi ehtiä löytämään se oma tapa toteuttaa sitä fitnesslaiffia ja ne jutut, jotka toimivat omassa arjessa. Pitäisi etsiä se sopiva jousto ruokavaliossa ja treenissä niin, että se tuntuu hyvältä. Että se tuntuu sellaiselta elämältä, jota tykkää elää. Nämä asiat eivät rakennu kuukaudessa eikä parissa, vaan vaativat yrittämistä, oivalluksia, epäonnistumisia… Kunnes eräänä päivänä huomaat, että asiat tulevat sieltä selkärangasta sen enempää niitä stressaamatta. Siinä vaiheessa on huomattavasti turvallisempaa alkaa kisadieetille, jossa kehoa viedään äärirajoille. Siinä vaiheessa myös kisadieetiltä ”normaaliin elämään” palaaminen sujuu huomattavasti helpommin, kun ei tarvitse hukkua epätietoisuuteen ja tyhjyyteen, vaan ne päivittäiset valinnat ovat jo itselle selviä ja mieluisia.

Toki fitnesslajit ovat vaativia ja menestyminen vaatii lähes äärimmäistä kehon ja mielen kontrollointia. Pystyn osittain myös samaistumaan Mustajärven kisojen jälkeiseen stressiin, koska olen kokenut tuon myllerryksen itsekin. (Lisätään vielä, että Susanna Mustajärvi vaikuttaa sympaattiselta, kirjoitukseni tarkoitus ei ollut kritisoida häntä ihmisenä.) Fitnessurheilua on silti turha demonisoida, koska siinä kilpailevat aikuiset ihmiset omasta vapaasta tahdostaan. Ainakin Suomessa näin, toivotaan etteivät lasten fitnesskisat rantaudu tänne koskaan. Toivotan kuitenkin tsemppiä ja jaxuhaleja kaikille kisojen jälkeistä elämää eläville, nauttikaa elämästä ja hakekaa niitä tunteita ja elämyksiä muualtakin kuin ruokapöydästä 🙂 Kisojen jälkeinen maltti syömisten suhteen ja asteittainen paluu normaaleihin kaloreihin voi tuntua tympeältä, kun tekisi mieli palkita itsensä pitkästä kitudieetistä kaikenlaisilla herkuilla. Rajoittaminen kuitenkin kannattaa, sillä kehosi kiittää enemmän sitä sopivaa rajoittamista kuin hillittömiä mättökohtauksia. Jos tuntuu että hukka perii ja jäit dieetin jälkeen tyhjän päälle, hanki apua asiansa osaavalta taholta. Ja jos et tunne tahoja, kysy niin vinkkaan 🙂

Elämä on (fitness)laiffii

Syksyn fitness- ja bodauskisat lähestyvät kovaa vauhtia ja sosiaalinen media pursuaa lihassäikeitä, sikspäkkejä ja pullottavia suonia. Kisaajat alkavat muistuttaa kuivan kesän oravia ja sillä kuuluisalla off seasonilla olevat kiemurtelevat kisakuumeen tai vaihtoehtoisesti fitnessähkyn kourissa. Oletteko ikinä muuten ajatelleet, kuinka typerä käsite tuo off season oikeasti on? Koska sen aikanahan se keho rakennetaan, eletään monesti paljon enemmän ja täydempää elämää kuin dieetillä, syödään kunnolla ja jaksetaan ajatella muutakin kuin ruokaa ja aamuaerobisia. Missä vaiheessa muuten täytyy lakata sanomasta olevansa offilla? Vai voiko se offi jatkua loputtomiin, vaikka ei kilpailekaan? Vai onko sitä silloin vaan ihan tavallinen bodaileva pallukka? Kysyy nimimerkki 3,5 vuotta edellisistä kisoista.

Aiemmin nostin sitä kuvitteellista hattuani kaikille kisalavalle nousseille, koska ihan jokainen heistä tekee valtavan työn osoittaen omistautumista ja mielenlujuutta, vaikka se päivän kunto ei aina napsahtaisikaan kohdilleen. Nykyään fitnesslajien suuren suosion myötä olen ehkä alkanut nostelemaan hattuani enemmän niille, jotka treenaavat omaksi ilokseen ja jättävät menemättä sinne lavalle. Onhan se nyt paljon kovempi homma puuhastella bodihommia vuosi toisensa perään nauttien siitä kuin rykäistä parinkymmenen viikon dieetti todistaakseen itselleen ja kanssaihmisilleen, että pystyy siihen. Kyllä se ihmiskeho ja mieli pystyy monenlaiseen, mutta luulen, että tässä elämässä on hienompiakin saavutuksia kuin kireä kisakunto.

Ja kysynpähän vaan, että voiko sitä sanoa lahjakkuudeksi, kun omistaa kapean vyötärölinjan ja pyöreät pakarat? Lahjakkuus on muutenkin yliarvostettua ja väärinymmärrettyä. Se, että teet kovasti töitä, kehityt ja opit uutta, ei ole lahjakkuutta. Se on panostamista ja oppimista ja kehittymistä. Ei lahjakkuutta. Jotenkin lahjakkuudesta tulee itselleni mieleen kaikkea muuta kuin kehon mittasuhteet ja rakenne. Voin olla väärässä. Joskus olen. Ja onhan se kiva, että musikaalisesti, kielellisesti, kinesteettisesti ja matemaattisesti lahjakkaan lisäksi voi nykyään olla myös vyötärölinjallisesti lahjakas. Vaikka itse en kyllä noista lahjakkuuksista niin ymmärrä, kun ei omalle kohdalle ole sellaisia suotu. Ehkä juuri tuo vyötärölinjalahjakkuus voisi olla lähimpänä totuutta.

Kuluneen viikon kuluneet naamat. Kuva ei liity mihinkään. Mitenkään.

 

Ärsyttävin asia fitnessissä ei kuitenkaan ole sen tämänhetkinen ylisuosio tai tyhjänpäiväinen hypetys jonkun nk. ”lahjakkuudesta” tai edes kilpailijoiden suonenpätkistä ja voimalauseista täyttyvät sosiaalisen median kanavat. Niitä ei onneksi ole kenenkään pakko seurata. Ärsyttävintä on mielestäni se, että kisakipinä palaa aina takaisin. Vaikka sen kuinka tukahduttaisi, kirjoittaisi kirjan kaikesta sen vittumaisuudesta ja esittäisi joka päivä itselleen argumentteja siitä, miksi kilpailu ei kannata, niin SILTI. Silti se kaivelee aivolohkojen perällä ja laittaa pohtimaan sitä, minkälaisen paketin saisi lavalle vietyä jos vielä kerran… Se saa katsomaan päivittäin peiliin niistä tietyistä kuvakulmista ja myhäilemään pienille kehityksenrippeille, joita silloin tällöin toisinaan on peilissä näkevinään.

On niin paljon tärkeämpiä asioita kuin omat tai muiden persläskit, paksut nilkat tai perunanenä. Silti monen ihmisen elämä (note to self) saattaa keskittyä aivan liian paljon tuollaisiin tyhjänpäiväisiin asioihin. Jos etsit jostain fitnesslajista helpotusta itsetuntokriisien selätykseen, kehoitan harkitsemaan vakavasti. Fitnessharrastajat ovat itsekriittisintä porukkaa ikinä missään. Plus että se kisojen jälkeinen tyhjyys voi olla hyvinkin hajottava kokemus, nimimerkillä kokemusta löytyy siitäkin hommasta. Mutta kuka pystyy keskittymään 24/7/365 vain niihin syvällisimpiin asioihin elämässä? Kyllä sitä vähän pitää hömpötellä. Kun mielestäni elämän tarkoitus on olla onnellinen. (Noin! Nyt voitte lakata pohtimasta sitäkin.) Se ei tarkoita sitä, että pitäisi lopettaa työnteko ja siivoaminen. Se tarkoittaa sitä, että pystyy näkemään ja arvostamaan niitä hyviä asioita elämässään ja olemaan onnellinen arjenkin keskellä. Samalla tavalla fitness voi olla osa onnellisenkin ihmisen arkea. (Kyllä, olen ihan tosissani tässä.) Fitnessharrastus ei tarkoita sitä, että sen kuuluisi olla koko elämä. Kisadieetillä se on vähän suurempi osa, ehkä offilla sitten ainakin ajatuksissa hieman pienempi osa. Mutta osa – ei koko elämä. Koska ihminen tarvitsee lämpöä ja läheisyyttä ja työtä ja kodin. Fitness ei tarjoa mitään näistä suurimmalle osalle ihmisistä. Ja kahta tärkeintä, lämpöä ja läheisyyttä, se ei tarjoa kenellekään. Osana elämää se voi silti olla ihan ookoo. Ehkä toisinaan jopa antoisaa ja kehittävääkin. Kun vaan muistaa, ettei kadota tukiverkostoaan, hajota päätään ja tottele osaamattomien valmentajien sekopäisiä ohjeita ruumiinaukot verta ja muita eritteitä valuen. Ettei sitten tarvitse lehdissä huudella, että fitness pilasi elämäni.

Lukaisepa loppuun pätkä Oatmealia tästä. Semmoista se elämä on 🙂

Tenoxia vai kamomillateetä?

Unettomuus on paska vaiva. Olen kirjoitellut siitä ainakin täällä ja täällä. Olen vuosia yrittänyt löytää ratkaisuja unettomuuteen, kokeillut lisäravinteita ja meditointia, piikkimattoja ja mindfulnessia, ruokavaliomuutoksia ja pimennysverhoja… Mutta silti uni on ollut katkonaista ja ajanjaksot, jolloin nukkuminen on ollut vähän helpompaa, ovat jääneet melko lyhyiksi. Olen harrastanut itsetutkiskelua ja yrittänyt olla tutkiskelematta, lukenut iltaisin tylsää ja vähän vähemmän tylsää kirjallisuutta, nukuttanut itseäni Netflixin pauhatessa ja sitten taas opetellut hiljentämään ja pimentämään kodin hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa. Muutaman kerran olen kokeillut myös nukahtamis- ja unilääkkeitä, jotka olen todennut hyödyttömiksi. Ehkä lääkkeet eivät halua vaikuttaa minuun lääkekielteisyyteni vuoksi tai jotain muuta yhtä loogista.

Nyt on kuitenkin unirintamalla tapahtunut jotain, sillä olen nukkunut muutaman viikon todella hyvin. Enkä nyt tarkoita kahdeksan tunnin yöunia, koska vuorokausissa on ollut liian vähän tunteja, mutta olen nukahtanut nopeasti ja nukkunut sikeästi, monesti ihan kellonsoittoon saakka. Pari kertaa olen kyllä ne kahdeksan tunnin unetkin kiskaissut, mikä on aika historiallista minulle.

Ehkä se ei kuitenkaan ole varsinaisesti se unirintama, jolla on tapahtunut jotain. Ehkä olen nukkunut siksi, että olen osannut päästää irti. En ole miettinyt nukkumista juuri lainkaan. Sen verran, että olen välillä todennut nukkuneeni hyvin. En ole stressannut sitä, että pitäisi olla jo nukkumassa, enkä sitä, montako tuntia ehdin nukkua ennen kellonsoittoa. En ole keskittynyt valojen himmentämiseen ja näyttöjen pimentämiseen iltaisin kello kuuden jälkeen, vaan olen katsellut Jack Bauerin seikkailuja sydän jyskyttäen ja mussuttanut taateleita sohvan nurkassa. Normaalisti isojen muutosten aikana ne viimeisetkin unet ovat karanneet, mutta nyt tiedän tehneeni oikeanlaisia muutoksia ja uskon sen vaikuttavan unenlaatuun enemmän, kuin kaikki muut yksittäiset asiat yhteensä. Ainakin se on toiminut paremmin kuin 20 milligrammaa Tenoxia.

Jos elämä tuntuu pahalle tai sitten ei yhtään miltään, kamomillatee ei välttämättä korjaa ongelmaa. Tai sitten täytyy olla todella laadukasta kamomillaa. Joskus tarvitaan rohkeutta, että uskalletaan päästää irti kuormittavista asioista. Toisinaan tarvitaan rohkeutta antaa anteeksi joko itselle, muille tai molemmille ja suunnata katse menneiden sijaan tulevaan. Itse olen tehnyt elämäni aikana lukemattoman määrän virheitä, joiden syitä ja seuraamuksia voisin pohtia ja analysoida loputtomiin. Virheitä tehdään, jotta niistä opitaan, mutta päättymätön analysointi ja kaivelu kuluttaa enemmän kuin opettaa. Omalla kohdallani avaimena onneen ei toimi syväluotaava itsetutkiskelu ja minuuteen keskittyminen, vaikka olen sellaisellakin verkkokurssilla yrittänyt olla, jossa opetellaan olemaan minä. Totesin aika pian, että osaan olla ilman kurssiakin. Ainakin sen verran, mikä riittää minulle ja se, mikä riittää minulle, riittää myös muille. Jos ei riitä, niin saa olla riittämättä.

Joskus uniongelman ainoa oikea ratkaisu on tehdä juuri niin kuin sydän sanoo. Toisinaan ratkaisu on kamomillatee, joskus voidaan tarvita 20 milligrammaa Tenoxia. Unta parantavan lisäravinnevalikoiman haalimisen ohessa kannattaa ehkä välillä kokeilla myös sitä hellittämistä. Antaa asioiden tapahtua, unen tulla jos tulee, unohtaa se, että kello 22 pitää päästä nukkumaan, jos se ei tunnu oikeasti millään tapaa realistiselta tavoitteelta. Mielihyvähormonien buustaaminen tekemällä nautinnollisia asioita päivittäin on parasta terapiaa ihan jokaiselle – kosketa, halaa, naura, auta muita ihmisiä, liiku, vietä aikaa sinulle tärkeiden ihmisten seurassa. Ei kannata kuitenkaan lähteä kassajonossa koskettelulinjalle mielihyvähormonien toivossa, sillä ainakin oksitosiinin vapautuminen näyttäisi tutkimusten mukaan vaativan tunnesidettä. Joten uskalla tuntea. Se jos mikä on vapauttavaa.

Breathe in the good shit, breathe out the bullshit. Se olkoon loppuviikon mantra. Namaste.

New year, new me – vai miten se meni?

Tammikuu on oivaa aikaa elämäntapamuutokselle. Nettivalmennuksia myydään ennätysmääriä, pussikeittoja kuluu ja kuntosalit pursuilevat uudesta elämäntavasta kiihottuneita jumppaajia. Työyhteisöissä vertaillaan dieettejä ja sitä, kenellä on tehokkaimmat rasvanpolttajat.  Uuden vuoden lupauksia tehtiin vielä pari viikkoa takaperin suu vaahdossa, nyt osa on jo jäänyt unholaan tai ainakin vaihtunut vähän vähemmän massiivisiin tavoitteisiin.

Itse en muista koskaan tosissani tehneeni uuden vuoden lupauksia. En varsinaisesti ymmärrä, miksi odottaisin muutosta tammikuuhun, jos voisin tehdä sen vaikkapa jo marraskuussa. Blogit on jo kirjoiteltu täyteen mielipiteitä siitä, onko näissä lupauksissa mitään järkeä, mitä kannattaa tavoitella ja mitä ehkä ei, miten sen teet tai jätät tekemättä, onko new year, new me -jutut ihan skeidaa vai ei, och så vidare. En siis tuhlaa tämän enempää omaa tai teidän muiden aikaa lätisemällä aiheesta, jolla otsikoin koko blogipostauksen. Pahoittelen siis harhaanjohtavaa otsikointia.

Blogi on ollut kuukauden hiljaa. En tiedä, pahoittelisinko sitä. Ehkä jätän pahoittelematta. Elämä on ollut melkoista myllerrystä ja mennyt aika tavalla uusiksi lähiviikkoina. Paljon on ollut vastoinkäymisiä, mutta vielä enemmän hyvää. Joskus täytyy antaa vain asioiden tapahtua omalla painollaan. Uuden vuoden myötä ei siis tullut uutta minää, mutta paljon uutta sisältöä saman vanhan minän elämään. Blogi ei kuitenkaan tunnu etenevän omalla painollaan, niin paljon kuin olisinkin välillä toivonut, että se heräilisi itsestään henkiin. Josko tässä nyt saisi taas kirjoittamisesta kiinni, kun uusi koti alkaa olla järjestyksessä ja elämä asettuu hiljalleen uusiin uomiinsa. Uudesta kodista muuten sen verran, että kuntosalille on noin 800 metrin kävelymatka – ei huono 🙂

Tämän päivän ajan saisitte muuten ihan älyttömän halvalla kaikenlaista kivaa nu3:n verkkokaupasta 🙂 Klikkaa TÄSTÄ* aletuotteisiin ja syötä kassalla vielä koodi NEW2016 niin saat jo alennetuista tuotteista 10% lisäalennuksen. Tämä koodi voimassa siis vain tämän sunnuntain. Itse olen testaillut nu3:n uutta Performance Whey* -proteiinia sitruuna&piimä -makuisena. Kuulostaa ehkä hieman oudolle maulle, mutta on todella hyvää! Toimii erinomaisesti protskupannarissa kananmunan ja banaanin kera 😉 Kannattaa muutenkin kurkata nu3:n oma tuotesarja*, koko tammikuun ajan nu3:n tuotteista saa vieläpä 10 pinnaa alennusta koodilla NU3BEST16.

Nyt ei sitten oikeastaan muuta kuin mukavaa sunnuntaita, joka itselläni menee yövuorojen välisessä pöhnässä liian vähillä unilla. Blogiani lueskelleet muuten muistanevat, että olen kroonisesti univammainen, mutta nyt kuulkaas! Ensimmäistä kertaa aikuisiällä olen nukkunut kuin tukki (vaikka en kyllä tiedä, miten tukit nukkuvat) useita öitä peräkkäin. Toivotaan, että tulee tavaksi.

 

Dieetti, halu ja hämmennys

Viime viikko oli aika paljon edellistä raskaampi. Koska unettomuus, nälkä, päivä Tukholmassa työn merkeissä sekä menstruaatio kuorrutettuna yövuoroilla. Selvisin siitä kuitenkin ihan vahvasti hengissä, ilman mielitekoja ja kohtalaisen hyvällä  mielellä. Tämä viikko alkoikin sitten mukavasti, kun sain äitin kyläilemään. Tuli shoppailtua aika olan takaa, nyt sitten taas muistaakin hetken miksi käy töissä. Äiti ihmetteli, että miten voi olla nälkä vaikka on koko ajan syömässä, mutta kyllä se vaan voi 😀 Kaloreissa tuli pientä laskua tämän viikon alusta. Viime viikolla paino ei juuri laskenut, johtuen kaikesta yllä luetellusta, mutta tällä viikolla on hiljalleen laskusuunnassa. Vyötärö kaventuu ennalleen mukavaa vauhtia ja ehkä sieltä peräosastoltakin alkaa hiljalleen jotain sulaa.

Instakuvaa viikon varrelta. Lisäravinteet Puhdas+

Olen ollut lähipäivinä melkoisen hämmentynyt. Monestakin syystä, mutta päällimmäisenä hämmennys siitä, kuinka paljon olen saanut positiivista palautetta blogista teiltä lukijoilta. Ihania sanoja, joita on oikeasti tullut paljon 🙂 En osaa sanoin kuvailla, kuinka nämä palautteet lämmittävät mieltä ja motivoivat kirjoittamaan ❤ Mutta ihan järjettömästi kuitenkin. Olen onnellinen sanoistanne ja jotenkin huojentunut siitä, että tämä näppäily ei ole ollut aivan turhaa. Olen onnistunut innostamaan ja motivoimaan, mikä on parasta mitä voin tältä kirjoittamiselta saada. KIITOS! 

Kiitos myös palautteesta koskien toimimattomia linkkejä teksteissäni, korjailin niitä ja nyt ainakin pitäisi toimia taas 🙂 Jonkin verran olen saanut kyselyitä koskien Alku-valmennusta, vaikka minullahan ei ole osaa eikä arpaa asiaan, en ole siihen koskaan osallistunut. Mutta tiedän miten homma toimii ja väitän edelleen, että sehän toimii ja omakin ruokavalioni rakentuu jokseenkin samoille periaatteille. Niille, jotka miettii sitä, miten gluteeniton ja (lähes) maidoton onnistuu, kannustan ihan tosissaan kokeilemaan ja luopumaan kaikista ennakko-oletuksista. Se fiilis, kun turvotukset hellittää ja keho voi paremmin – se on parempaa kuin pulla ja Skyr ja kilo karkkia. Niin paljon parempaa 😉

Wallineva Photography

Hämmentyneisiin ajatuksiin liittyen olen pohdiskellut taas kaikennäköistä muutakin, kuin ihania lukijoitani ja epäkunnossa olevia linkkejä. Joskus sitä voi kesken päivän havahtua miettimään sitä, elääkö niinkuin haluaa vai niinkuin ajattelee, että kuuluu elää. Voiko halujen mukaan elää? Kuuluuko sinun mielestäsi elämässä olla tietty järjestys – ammatti, puoliso, koti, perhe? Täytyykö löytää ”se oma juttu”, jota toteuttaa koko elämänsä? Vai voiko elämää maistella ja haistella, kokeilla uteliaana erilaisia asioita? Onko löydettävä SE ruokavalio, SE urheilulaji, SE treenityyli? Ja mitäs sitten, jos oletkin saanut kaiken, mitä kuvittelit haluavasi – on talo, on lapset, on mies/vaimo, on Audi – ja sitten huomaatkin, että ei shaatana, en halua tätä. Tai olet saanut säännöllisen rytmin kuntosalilla käymiseen ja ruokailuihin, jonka avulla ajattelit tulevasi onnelliseksi, mutta muutaman vuoden kuluttua huomaatkin voivasi edelleen huonosti. Niin, että mitäs sitten? Onneksi ei tarvitse osata siihen vastata, kunhan vaan mietin asiaa.

”Halu on psykologinen tila ihmisillä ja monilla muilla eläimillä, jossa niillä on toiveajatus jonkin asiaintilan muuttumisesta.” Kertoo Wikipedia. Joten toivokaa ja halutkaa ihmiset! Elämä (ja maailma) muuttuu, kun sitä muutetaan. Ja muutos ei läheskään aina ole pahasta, pahempaa on olla muuttumatta aina ja iankaikkisesti. Urautuminen ja vanhoihin toimintatapoihin jämähtäminen aiheuttavat sen, että ei edes halua saati uskalla kokea tai kokeilla mitään uutta. Monesti kuitenkin sieltä oman mukavuusalueen ulkopuolelta löytyy sellaisia asioita, joista et olisi koskaan osannut haaveillakaan. Ehkä THE elämäntavan sijaan sieltä löytyykin mahtavia kokemuksia. Ja kaiken tämän järjettömän höpöttelyn päätöslauselmana totean, että rikkokaa rutiineja, vaikka ne hyviä ja rakkaita ovatkin. Avaa silmäsi, näe enemmän, syvemmin, tunne enemmän, koe enemmän 🙂

Ajatuksia ajankulusta

Vanhetessa viisastuu, niinhän sitä sanotaan. Välillä vaan tuntuu, että siinä käy ihan toisinpäin.

20-vuotiaiden kanssa keskustellessa täytyy kaivaa esiin urbaani sanakirja, koska ei tällainen hitaanpuoleinen savolainen kykene ymmärtämään puoliakaan. Vokaalien käyttö kirjoittaessa on ilmeisesti lopetettu lähes kokonaan. On esimerkiksi ihan ookoo kysyä tuntemattomalta ihmiseltä Facebookissa, että ”mts”. Ilman kysymysmerkkiä. Mietin alkuun, että mikähän tauti tämä nyt on. Itsehän olen myös vastannut kommenttiin ”oot säbä” että ei, en pelaa sählyä, olette erehtyneet henkilöstä. No, jatkossa muistan sen urbaanin sanakirjan ennen kuin sanon alle 23-vuotiaalle ihmiselle yhtään mitään.

Olen joutunut ruveta rasvaamaan silmäkulmia. Koska rypistyminen. Onneksi tilanne on kuitenkin vielä hallinnassa (keinoista voi halutessaan lukaista lisää täältä) ja minua luullaan monesti noin 20-25 -vuotiaaksi, mitä en laita pahakseni ollenkaan. Se tuo välillä myös pieniä uskottavuusongelmia, minulta on lähivuosina muun muassa kyselty töissä useamman kerran, mikä minusta tulee isona. Onneksi sentään vaan potilaat on kyselleet eikä työkaverit. Eräs pappa jopa joskus kyseli, olenko päässyt peruskoulusta. Laitoin näkötestiin.

Nykyään ei oikein jaksa bilettääkään. Yhden kerran olen tänä vuonna ollut mökkibileissä. Seurauksena oksennus auton ovessa ja kolmen päivän kooma. Jyväskylän rallien ysäribileet vedettiin kyllä ystävien kanssa hyvällä pöhinällä, mutta yhden aikaan yöllä piti päästäkin jo syömään ja nukkumaan. Silti luulin kuolevani seuraavan aamun päänsärkyyn. Nuorempana ei koskaan tullut krapulaa, nykyään tulee sen lisäksi vielä muistinmenetys ja armoton häpeä. Plus v**utus siitä, kun treenipäivä tai pahimmassa tapauksessa useampi menee hukkaan.

Oi niitä (opiskelu)aikoja!

Kouluelämästä en ymmärrä nykyään yhtään mitään. Kaikki on verkossa ja kummallista. Minusta on tullut juuri sellainen ”silloin kun minä olin nuori” -ihminen, jollaista minusta ei koskaan pitänyt tulla. Missä on karttakepit ja liitutaulut?! No, oikeasti kyllä olen sitä mieltä, että koulumaailma kaipaisi luovuutta ja lapset luovuuden tukemista. Mistä tulikin mieleeni sellainen hassu juttu, että olen peruskoulussa saanut ”luovin oppilas” -stipendin 😀 Taisi olla vahinko.

Joskus mietin, kuinka kasvattaisin lapseni, jos minulla olisi sellaisia. Tai millaisiksi ne kasvaisivat kasvatuksesta huolimatta. Sitten en enää halua. Lasten varalle minulla on tietenkin tietokone- ja somekasvatussuunnitelmat, päihdeluennot ja seksivalistusohjelma valmiina, tarkat ruokavaliosuunnitelmat sekä henkisen kasvun tukemisen prosessimalli. Toisinaan huutelen sohvalle ”maa kutsuu” -huutoja, kun yhtä aikaa sekä TV:n, puhelimen  että tietokoneen pauloissa olevaan mieheen ei meinaa saada kontaktia ja mietin, että tähänkin olisi pitänyt osata varautua. Miehenkasvatukseen. Sitten opettelen itse hiki päässä läsnäoloa, jotta osaisin olla läsnä ne hetket, kun mies sattuu olemaan läsnä.

Tädiksi tulin parikymppisenä, olihan se nyt aivan kummallista miten pieni tuo ihminen pystyi olemaan.

Läsnäolon rippeet karisee viimeistään siinä vaiheessa, kun iskee PMS. Mistä hemmetistä se sekin keksi ilmestyä? Se on viikko kuukaudesta aina sellaista hirviön elämää ettei paljon pahemmasta väliä. Viime kuussa itkin huutoitkua katsoessani Ketosta ja Myllyrinnettä. Ja sain itkupotkuraivarit, kun mies oli lähdössä Mäkkiin aamupalalle. Syytin valehtelijaksi. Ei kai  nyt kukaan voi mennä Mäkkiin aamulla? Sitten se laittoi takin kiltisti naulaan ja söi puuronsa, lähti töihin. Toi illalla kukkia ja pyysi anteeksi kun oli ollut hölmö. Häpesin noin suurinpiirtein silmät päästäni.

Toisinaan avaan yli 10 vuotta vanhan päiväkirjan ja selailen niitä sivuja, joille ihan juuri äsken kyynelsilmin vuodatin maailmantuskaa ja omaa epävarmuuttani. Jos nyt voisin, halaisin sitä pientä tyttöä ja sanoisin, että sulla on koko elämä aikaa, sinua rakastetaan ja vaikka se sydän särkyy, niin se varmasti palautuu, tulee parempia asioita ja hienoja kokemuksia. (Se tyttö olisi kyllä silloin sanonut että fuck you ja lähtenyt kaljalle.)  Se itsensä ruoskiminen, mihin nuorempana on kyennyt, on kyllä ollut jotain ihan käsittämätöntä. Sydän verillä on aika raskas elää. Onneksi teini-ikä on ohimenevää. On minulla myös niitä päiväkirjoja tallessa, joissa lukee koko päivän saldona että ”Oli ihan peikko päivä. Oltiin ruohosotaa.” Niistä nyt sitten onkin yli 20 vuotta aikaa. Mutta on se vaan jännä juttu, miten monena se tämä elämä näyttäytyy yhden eliniän aikana. Onneksi kaikkien toilailujensa lomassa on oppinut ainakin sen, että elämä ei ole niin kamalan vakavaa. Mieli avoimena ja ajatukset kirkkaana, vai miten se meni.

Tässä ei nyt tainnut olla päätä eikä sitä häntää. Toisaalta kaikista kummallisimmat kirjoitukset on monesti myös niitä kaikista luetuimpia, mitä jaksan kyllä aina ihmetellä. Mutta kiva juttu että jaksatte lukea 🙂 Blogini kaikkien aikojen ylivoimaisesti luetuin juttu onkin muuten tämä, en kyllä ymmärrä miksi.

En nyt keksi mitään mahtipontista päätöslauselmaa tälle kirjoitukselle, joten muistuttelen Facebook sivustollani olevasta arvonnasta jossa voit voittaa upean hyväntekeväisyyskalenterin tykkäämällä sivustani viimeistään sunnuntaina 22.11.2015 🙂 Ja hehkutanpas muuten toistakin juttua johon törmäsin somessa, ihan vaan siksi koska tiedän että tuttavapiirissäni on asiasta kiinnostuneita 🙂 Nimittäin Kauneus ja Terveys -lehden muutosvalmennus, jossa koutseina Kukka Laakso ja Sami Sundvik. Ihan mieletön mahdollisuus oppia uudenlainen elämäntapa, joten sinne vaan pyrkimään messiin. Itse pyrin nyt työpaikalle perjantai-illan viettoon.

Rentouttavaa viikonloppua tyypit 😉

Ota minut tällaisena kuin oon

Jaksan aina ihmetellä kaikenlaisia asioita. Kuten sitä, että peppu on muotia. Tai että tissit ei ole muodissa. Tai että miksi varpaat ei ole ikinä muodissa? Eikö se nyt ole vähän epäreilua niitä kohtaan, joilla on tosi hienot varpaat? Olisi aika hienoa, kun kansa jumppaisi gluteus maximuksen sijaan salilla varpaita sankoin joukoin.

Minullahan ei siis ole mitään peppuja tai muitakaan ruumiinosia vastaan, koska ne kaikki ovat hyvin käytännöllisiä ulkonäköseikkojen ohella. Itse ainakin tykkään istua omani päällä ja onhan siitä hyötyä monessa arkisessa askareessakin. Sitä vaan mietin, että mielestäni parempi olisi vaihtaa tätä palvomisen kohdetta vaikkapa kuukausittain. Tammikuussa voisi olla vaikkapa poskien teemakuukausi, koska silloin meistä suomalaisista ei juuri muuta näy talvivaatetuksen alta. Silloin hymyillään ja irvistellään jumalattomasti niin, että poskilihakset kasvaa ja jaetaan somessa kuvapäivityksiä pullistuneista poskipäistä hashtagilla #nopainnogain.

Helmikuussa voitaisiin keskittyä kaulanalueen lihaksistoon, sitä voi sitten viehkeästi vilautella kaulaliinan alta. Maaliskuussa ainakin täällä etelä-Suomessa saattaa tareta jo ilman lapasia, joten silloin kasvatellaan sormilihaksistoa. Huhtikuussa alkaa päät mennä pyörälle keväästä ja hormonit alkavat hiljalleen hyrrätä, joten huhtikuu on oivaa aikaa keskittyä hetkeksi johonkin hieman syvällisempään asiaan, kuten lantionpohjanlihaksistoon. Toukokuussa kasvatellaan ihan hurjana olkapäitä ja kaivetaan hihattomat paidat vaatekaapin perukoilta. Kesäaikana voitaisiin sitten käydä läpi nämä perinteiset pakarat, reidet ja rinnat. Sääret ja käsivarret otetaan käsittelyyn syksyllä, koska sitten ne pian taas piilotellaan pikku hiljaa talvea varten. Alkutalvi olisi oivaa aikaa varvaslihasten palvonnalle, koska kylmenevät säät aiheuttavat monesti kylmeneviä varpaita ja varvasjumppa laittaisi veren kiertämään sielläkin päässä. Marraskuussa metsästetään sitten sitä sikspäkkiä, jotta joulukuussa voidaan antaumuksella syöpötellä se takaisin piiloon. Vatsalihakset ovatkin sitten jo ihan menneen talven lumia, koska joulukuu pyhitetään selän leventämiselle.

Vaihtoehtoisesti trendikästä voisi olla myös hyvinvoinnin kokonaisvaltainen edistäminen ihan vaan siinä omassa pienessä kehossa. Olisko se mitään, jos hyvä itsetunto tulisi muotiin ja kaikki sanoisivat pää pystyssä että voi vitsi että mä oon upee just näin? No, sitä päivää saa ehkä hieman vielä odotella. Käväisin juuri sellaisessa paikassa kuin YouTube. Se on kyllä jännä paikka. Siellä oli kamalasti viedoita siitä, miten saa Victoria’s Secret mallin vartalon. Ihan kotioloissa jumppamatolla. Aion ehdottomasti kokeilla, koska olen aina vähän harmitellut sitä, että olen vain 158 senttiä pitkä. Onneksi löysin nyt kuitenkin nuo videot, ehkä mulla sittenkin on toivoa saada vielä parikymmentä senttiä lisää. Kymmenenkin kyllä riittäisi.

Tässä vielä loppuun jonkin sortin tutkimuksen tulokset, miltä naisten ja miesten pitäisi näyttää naisten ja miesten mielestä. Kyllä, luitte oikein. Viis mistään geeniperimästä, halleluuuja kauneuskirurgia!

 

Jotenkin tämä saa minut vähän surulliseksi.

Ethän korjaa minusta mitään, ethän yritä mua pelastaa. Ethän hio minusta mitään pois, ei siinä onnistuneet toisetkaan. Eikä minua tarvitse kantaa eikä pitää kädestä, jaksan kävellä ihan itse, paitsi silloin kun väsyttää.

Ethän luule et tarviin ketään minua kokoomaan, olen monista palasista kasannut itseni uudestaan. Eikä minua tarvitse muuttaa eikä tehdä musta parempaa. Tiedäthän sen jo sinäkin, ei musta täydellistä koskaan saa.

– Ota minut tällaisena kuin oon / Anna Puu

Matkamuistoja Roomasta

ALUNPERIN JULKAISTU 11.10.2015

Kaikki tiet vievät Roomaan. Niin vei myös Finnair. Tässä lähipäivien kylmässä säässä hytistessä on alkanut kaipailla takaisin lämpimään, joten päätin muistella täällä blogissakin elokuista Rooman reissua.

Matkustettiin Helsinki-Vantaalta Rooman Fiumicinon lentokentälle perjantaiaamuna 28.8. Lento sujui hyvin ja nopeasti, perille päästiin ongelmitta. Lentokentältä otettiin Leonardo Express juna, jolla pääsi puolessa tunnissa Terminin asemalle. Napattiin aseman kioskilta Rooman kartta ja suunnistettiin kävellen hotellille, joka löytyikin melko helposti.

Hotellimme oli nimeltään Clarin Hotel, joka sijaitsee osoitteessa Via Palermo 36. Sijainti oli erinomainen ja hotelli oli todella halpa, maksoimme lennoista ja hotellista yhteensä 250 euroa per nenä. Jos haluaa luksusta, kannattaa etsiä muualta, mutta jos haluaa perushyvän majoituksen hyvällä sijainnilla, voin lämpimäsi suositella. Huoneessa oli ilmastointilaite, joka helpotti oloa huomattavasti, kun oli tarponut monta tuntia +36 asteen lämpötilassa. Kylpyhuone oli pieni mutta siisti, siivous toimi ja huoneesta löytyi myös tallelokero. Taskuvarkaista varoiteltiin kovasti ennen matkaa, mutta niiltä onnistuimme välttymään 🙂

Ensimmäinen päivä meni lähinnä kävellessä ja katsellessa maisemia, syödessä ja ihmetellessä. Ruoka oli hyvin hiilihydraattipitoista, mutta reissussa oltiin sen suhteen rennolla asenteella. Pestopasta maistui ja jäätelöä tuli syötyä – laskin reissun jälkeen, että noin 16 palloa! Gelato olikin parasta antia, makuja oli niin paljon että epätoivo iski tiskillä valitessa. Pizzaakin maisteltiin, koska tämä oli minun ensimmäinen kertani Italiassa ja olihan se nyt testattava. Hyvää oli! Viiniä sai ruokakaupasta reilulla parilla eurolla pullollisen, ravintolassa noin vitosella lasillisen. Ravintoloissa tosin oli aivan järjettömästi eroja. Näin pikku vinkki vitonen – älkää menkö sinne missä on innokkaimmat sisäänheittäjät! Eräänä päivänä kävelystä ja helteestä uupuneena hilauduttiin ihan sen enempää miettimättä erään ravintolan terassille – maksoin 7 euroa vesimelonisiivusta 😀 Vettä ei onneksi tarvinnut juurikaan ostaa, samalla pullolla pärjäsi koko reissun. Roomassa nimittäin on joka puolella vesipisteitä, joista saa hyvää vettä ihan ilmaiseksi.

Lauantaina ohjelmassa oli Colosseum, Palatinon kukkula ja Forum Romanum. Se oli kyllä sellaista historian lehtien havinaa järkyttävästä ihmismäärästä huolimatta, että oksat pois. Vakuuttava paikka siis, voisin mennä toistekin. Oli aivan järjettömän kuuma, osa turisteista oli aivan hätää kärsimässä kukkuloilla kävellessä. Se oli toki hieman uuvuttavaa, mutta parempi niin kuin kylmää ja räntää 😉 Muutama tunti siellä hujahti pyöriessä, jonka jälkeen käveltiin takaisin hotellille ja jatkettiin syömistä ja kävelyä ympäri kaupunkia.

Vessaselfie Palatinon kukkuloilla 😀

Päätöntä menoa!

Sunnuntaina mentiin metrolla Vatikaaniin. Tai ei se metro ihan suoraan sinne mennyt, mutta lähelle. Koska oli kuukauden viimeinen sunnuntai, päästiin Pietarin kirkkoon vierailulle maksutta. Se tarkoitti kyllä myös sitä, että porukkaa oli aivan TAJUTTOMASTI. Vatikaanin museoon, jossa on myös The Sikstuksen kappeli, ei jaksettu jonottaa, koska jonottamiseen olisi mennyt varmasti koko päivä. Pietarin kirkkoon päästiin sisään puolessa tunnissa. Onneksi hoksasin ottaa matkaan ohuen pitkähihaisen paidan helteestä huolimatta, muuten sisälle ei olisi ollut asiaa hihattomassa paidassa.

Pietarin kirkkoon jonottelua…

Almost there…

Kohteessa!

Pietarin kirkko oli vaikuttava ja harras paikka. En ole uskonnollinen ihminen, mutta siitä ei pääse mihinkään, että kirkko oli uskomattoman upea. Kiivettiin myös kirkon katolle, siinä oli joku pieni lisämaksu ja päivän hikiaerobiset tuli samalla suoritettua. Toisaalta en osannut olla miettimättä kaikkia niitä sairaita asioita, joita katolisen kirkon toimista on joutunut lukemaan, mutta jonkun verran turhaa olisi alkaa paikanpäällä meuhkaamaan. Joten käyttäydyin ja ihastelin maisemia. Puolen päivän aikaan sunnuntaisin Paavi siunaa kaikki Vatikaanin pihalla olevat ja eikö me sitten juuri osuttu siihen ruuhkaan, kun tultiin ulos Pietarin kirkosta. Koko aukio oli aivan täynnä ihmisiä ja ihmisjoukossa ei päässyt etenemään, joten ei auttanut kuin odotella siunausten loppumista.

Loppuaika meni chillaillessa ympäri kaupunkia, vähän shoppailtiinkin ja viimeisenä päivänä bongattiin vielä Espanjalaiset portaat ja käytiin ajelemassa Segwaylla Villa Borghesen puistossa. Ajattelin että henki lähtee sillä vehkeellä ajellessa, mutta täällä sitä vielä tallaillaan.

Maanantai-iltana suunnattiin takaisin lentokentälle ja päästiin yöllä ongelmitta kotiin. Parasta Roomassa oli historian havina, rento meininki, gelato, pasta, lämpö ja se, että kävellen oli helppo liikkua. Huonointa oli selfietikkukauppiaat, hiki ja viiden päivän ummetus.

Inhimillisesti ihminen

ALUNPERIN JULKAISTU 8.10.2015

Läskille pitää sanoa että se on läski, jotta se ymmärtää olevansa läski.

Bullille pitää sanoa että se on ruma, jotta se ymmärtää olevansa ruma.

Kiltille pitää sanoa että se on liian kiltti, jotta se ymmärtäisi olla vähän vähemmän kiltti.

Laihalle pitää sanoa että se on liian laiha, jotta se lakkaisi olemasta liian laiha.

Himourheilijalle pitää sanoa että se urheilee liikaa, jottei se urheilisi liikaa.

Tupakoijalle pitää sanoa että älä tupakoi, jotta se tajuaisi että se tappaa.

Fitnessurheilijalle pitää sanoa että se on itsekeskeinen, jotta se ymmärtäisi että se on itsekeskeinen.

Homolle pitää sanoa että se on erityinen, jotta se tajuaisi olevansa erityinen.

Missille pitää sanoa että se on tyhmä, jotta se tajuaisi olevansa tyhmä.

Laita minut lokeroon. Sano mitä olen. Määrittele minut ja paina pinnan alle.

Voisiko kuitenkin olla niin, että ihminen on muutakin kuin se lokero, johon olet hänet työntänyt? Voisiko olla niin, että läski tietää olevansa läski, tupakoija ymmärtää tupakan tappavan, fitnessurheilija osaa välittää muistakin kuin omasta perseestään, homo on ihminen siinä missä muutkin ilman sen kummempia erityisyyksiä? Voisiko olla jopa niin, että esimerkiksi paino ei määritä sitä, kuka ja millainen ihminen on? Että ihminen on muutakin kuin ulkokuori ja ensivaikutelma? Että jatkuvan valituksen takana ei olekaan tahallista halua olla rasittava, vaan liian iso taakka huolia harteilla? Voisiko olla niin, että kiltti ei halua olla yhtään vähemmän kiltti, eikä koe kärsivänsä kilttiydestään? Olisiko mahdollista, että se tarve tuoda esille ja korjata toisten ihmisten piirteitä onkin oman egon nostatusta?

Mitä jos kokeilisit olla lokeroimatta etkä myöskään olettaisi ihmisten ajattelevan sinusta itsestäsi mitään negatiivista? Mitä jos koittaisit, saako hymyllä vastaan hymyä? Jos sen sijaan, että yrität korjata muita ihmisiä, korjaisitkin oman asenteesi. Olisit armollinen itsellesi ja muistuttaisit itseäsi siitä, että olet ihminen. Et yli-ihminen, vaan inhimillisesti ihminen. Samalla on helpompi olla ihminen myös toiselle ihmiselle.

On asioita, joita ei voi muuttaa. Ne täytyy oppia hyväksymään ja elämään niiden kanssa. Sitten on niitä asioita, joihin voi vaikuttaa. Niihin asioihin kannattaa panostaa ja tehdä ne parhaalla mahdollisella tavalla. Juuri sellaisella, mikä tekee sinun ja läheistesi elämästä mahdollisimman hyvää. Mitä nämä asiat sinun elämässäsi ovat? Mihin voit vaikuttaa ja minkä kanssa sinun on vain opittava elämään?

Ihminen tarvitsee ihmistä

ollakseen ihminen ihmiselle,

ollakseen itse ihminen.

Lämpimin peitto on toisen iho,

toisen ilo on parasta ruokaa.

Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,

olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

Ihminen ilman ihmistä

on vähemmän ihminen ihmisille,

vähemmän kuin ihminen voi olla.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

– Tommy Tabermann

Urbaani legenda

ALUNPERIN JULKAISTU 10.9.2015

Lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi parturi-kampaajaopintojen jälkeen tammikuussa 2007 alunperin tarkoituksenani opiskella samaan syssyyn myös terveydenhoitajaksi, koska varsinaisessa sairaanhoitajan työssä, esimerkiksi vuodeosastolla, en pystynyt itseäni kuvittelemaan. Vielä viimeisenä vuotena opiskellessani mielenterveystyön suuntaavia opintoja mietin, että ei saatana, mihin sitä on tullut ryhdyttyä. En edelleenkään osannut kuvitella itseäni osastotyöhön, mutta toisaalta en yhtään sen enempää poliklinikallekaan. Totesin kuitenkin, että alan työnäkymät ovat hyvät, eikä kannata lähteä opiskelemaan mitään, mistä ei varmuudella irtoa työpaikkaa. Tein opiskeluajan keikkaa ja olin kaikki lomat töissä terveyskeskuksessa, viimeiset neljä kuukautta opiskeluajasta taisikin mennä ilman yhtäkään vapaapäivää. Heti opinnäytetyön palautuksen jälkeisenä päivänä sairastuin flunssaan. Pientä stressinpoikasta oli ollut ilmassa. 

Valmistuin Jyväskylän ammattikorkeakoulusta ja menin töihin terveyskeskukseen kotipaikkakunnalleni, koska halusin saada kädentaitoja ja kokemusta somaattiselta puolelta ennen mielenterveyspuolelle työllistymistä. Olin jo opiskeluaikana tehnyt vuorotyötä, mutta valmistumisen jälkeen työelämään päästessä se realisoitui, miten vaikeaa on nukkua ja rytmittää elämänsä jatkuvasti vaihtelevien työvuorojen mukaan. Totesin kuitenkin myös sen, että pelkkää päivävuoroa ei ole juuri missään tarjolla ja toisaalta taloudellisesti ei olisi siihen mahdollisuuttakaan, koska palkka jäisi silloin todella pieneksi. Samalla jäi unholaan terkkariopinnot, koska terveydenhoitajille on melko vähän paikkoja auki ja palkka jää 3-vuorotyötä tekevän sairaanhoitajan palkkaa pienemmäksi. Uniongelmat ja stressi vastuusta painoivat, pyörryin jopa kerran töissä ja jouduin sairaslomalle muutamaksi päiväksi. 

Kului vuosi, kyllästyin, selailin työvoimatoimiston sivuja ja arvoin silmät kiinni minne hakisin töihin. Arpa osui Ouluun, keuhko-osastolle. No, mikäs siinä, ihan vieras kaupunki mutta ei kun hakemusta menemään. Sain vakituisen työpaikan, yökkäsin ajatuksesta kaikesta siitä lentelevän liman määrästä, hyvästelin ihanat työkaverini ja pakkasin tavarani muuttoautoon. 

Oulussa opin kolmen ja puolen vuoden aikana paljon keuhkopotilaiden ja sisätautipotilaiden hoidosta ja valvontatyöskentelystä, mutta toki paljon jäi opittavaa. Pikkuhiljaa aloin tottua vastuun määrään, mutta vielä tänä päivänäkin se välillä hirvittää. Totuin jopa siihen limaan, jota tosin ei lentele (yleensä) niin paljoa kuin ennakkoon epäilin. Ikävöin edelleen joka päivä kaikkia ihania työkavereita ja ystäviä, joihin sain Oulussa tutustua. Ihanista ihmisistä huolimatta päätin ottaa uuden hypyn kohti tuntematonta ja hakea töitä Vantaalta ja Helsingistä ja sain kuin sainkin paikan – mistäs muualta kuin keuhko-osastolta. Ja kun nyt olen kaikkia entisiä työkavereita ihanaksi kehunut, niin täytyy kehua kyllä nykyisiäkin – ihania ovat!

En tartu poliittisiin aiheisiin normaalisti sosiaalisessa mediassa. En juurikaan avaa siellä tuntemuksiani ja elämääni kovin syvällisellä tasolla. En ole hirveästi harrastanut sitä täällä blogissakaan, enkä aio edelleenkään tarttua mihinkään pakolais- tai maahanmuutto- tai budjettiasioihin. Provosoidun kyllä melko herkästi, mutta puran sen pahimman kärjen siltä kotona, koska en usko että some-huutelu edesauttaa hirveästi yhtään mitään. Olen kuitenkin lueskellut tapojeni vastaisesti (yleensä elän melkoisessa uutispimennossa omasta vapaasta tahdostani) lähipäivinä aika paljon näitä uutisia, puolesta ja vastaan joka asiassa ja mietiskellyt, mitä mieltä minä olisin jos minulta joku jotain kysyisi. Enkä osaisi edelleenkään vastata yhtään mihinkään mitenkään, koska en usko että monikaan uutinen pystyy esittelemään mitään asiaa täysin puolueettomasta ja/tai todellisesta näkökulmasta. En siis tiedä, miten asiat todellisuudessa ovat, joten en osaa esittää niille oikeanlaisia ratkaisuja. Onneksi se ei ole minun tehtäväni. Aika monien muiden tehtävä se tuntuu olevan, mutta erilaiset näkökulmat ja rakentava(?) keskustelu ovat tietenkin aina hyvä asia. 

Yhteen asiaan on kuitenkin minullakin sanottavaa. Olen nyt muutamasta eri keskustelusta lueskellut, että hoitoalan työntekijät eivät tee työtään palkan vuoksi, vaan kutsumuksen. Yllä kirjoittelin omaa historiaani alalla ja koen, että työn parasta antia on ollut tutustua työkavereihin, joista osasta vuosien varrella on tullut hyviä ystäviä. Myös ylipäätään se, että töitä on tarjolla lähes ympäri maata (ja maailmaa) ja olen saanut kaksi vakipaikkaa peräkkäin, on hieno asia.  En kuitenkaan ole koskaan elämäni aikana kokenut minkäänlaista kutsumusta alalle, vaikka pyrinkin hoitamaan työni hyvin ja kohtaamaan potilaani niin inhimillisesti, kuin mahdollista. En myöskään tunne ketään, joka ilmaiseksi tekisi tätä työtä päivääkään tai eläisi ihan vain työnteolle. Yleensä se niin sanottu ”kutsumus” murenee ensimmäisten työvuosien aikana, kun totuus (tai potilaan nyrkki) iskee vasten kasvoja. Jos oma lapseni (jollaista ei siis ole olemassa, ainakaan tällä hetkellä) ilmaisisi halunsa lähteä opiskelemaan hoitoalalle, laittaisin aika hanakasti vastaan. Työ on lähes koko ajan negatiivisten asioiden, tapahtumien ja tunteiden käsittelyä. Hoitaja on roskasäiliö, johon monet potilaat kuin myös muiden ammattiryhmien edustajat purkavat monesti pahaa oloaan. Työvuorot vaihtelevat miten sattuu, minkäänlaista säännöllistä rytmitystä on turha haaveilla elämään. Suurimpana motivoijana monille tässä on juurikin ne sunnuntai- ja yölisät, koska niillä ilta- ja lauantailisillä ei tee oikeastaan yhtään mitään – ja peruspalkkaa voisi kutsua nöyryyttäväksi. Alan ja maan vaihto alkaa täydellä varmuudella houkutella suurta osaa hoitajista hallituksen leikkauslistan myötä.

En yhtään epäile, etteikö tätä asiaa tietäisi jo kaikki. Varmasti tietääkin. Mutta samalla tavalla kuin voitaisiin lopettaa se pakolaisten älypuhelinten ihmettely,voitaisiin lopettaa myös sairaanhoitajien kutsumuksesta puhuminen. En halua urputtaa ja heittäytyä marttyyriksi raskaan työni siivellä, se on ihan tarpeeksi raskasta ilman jatkuvaa narinaakin. Mutta come on, kutsumus elättää vuonna 2015? Toki voidaan sanoa, että jokainen työ on kutsumustyö ja on niitä ihmisiä, jotka ovat lapsesta saakka haaveilleet hoitajan, poliisin tai palomiehen ammatista – mutta pidetään ne asiat erillään palkkakeskusteluista. Ihan samalla tavalla joku on haaveillut roskakuskin tai sähkömiehen ammatistakin, eikä heidänkään palkka-asioistaan keskustellessa vedetä esiin sitä korttia, että Pekka kyllä tykkäsi sähköjohdoista jo 5-vuotiaana. Kutsumus ei elätä ketään.