Järki päähän ry

Lueskelin pari päivää sitten Susanna Mustajärven blogikirjoitusta Irti fitnessistä ry enkä voinut olla miettimättä, olisiko hän kirjoittanut tuota tekstiä, jos olisi voittanut bikini fitnessin suomenmestaruuden. Epäilen vahvasti. Kirjoituksessaan Mustajärvi rinnastaa fitnessurheilun muun muassa alkoholismiin ja mielenterveysongelmiin.

Jollekin tuo mielihyvän tuoja on alkoholi, sokeri, rasvainen ruoka, toisille huumeet tai uskonto ja kolmansille liikunta. Fitnessissä se on äärimmäisyyksiin viety itsensä kontrollointi ja itsekuri. Kriittinen kohta onkin siinä, milloin tekeminen muuttuu projektista normaaliksi elämäksi niin sanotusti elämäntavaksi. Ei viikonloppuisin juhlivakaan ole vielä alkoholisti, mutta joka päivä juomista harrastava on jo pahasti alkoholiin koukussa.

– Susanna Mustajärvi

Fitnessurheilijoilla on ensin mahdoton työ puolustella omaa lajiaan ja todistella sen olevan ihan-oikeesti-urheilua, kunnes se kuuluisa kupla poksahtaa rikki. Poks vaan ja fitness onkin ihan paskaa ja epäterveellistä. Kiistely siitä, onko fitnesslajit urheilua vai ei, on aika lailla turhaa, koska fitnessurheilu on hyväksytty virallisesti urheiluksi Suomessa. Näin ollen olettaisi kilpailijoidenkin tiedostavan, että he todella ovat urheilijoita. 

Useimmiten fitnessiä tai kehonmuokkausta pitkään tehneet pyörivät yhdessä tai saattavat olla hieman yksinäisiä. Samanlailla käyttäytyvät päihderiippuvaiset tai ketkä tahansa riippuvuuteen sairastuneet vertaisryhmät. Mistä tämä siis kertoo? Siitä, että ympäriltä aletaan pikku hiljaa plokkaamaan muita ihmisiä pois, jotka eivät elä samanlaista elämää, jolloin omasta tavasta tulee normaali omassa elinpiirissään ja tämän vuoksi ei sitä yleensä lähdetä kyseenalaistamaankaan. Näin tapahtuu myös päihderiippuvaisille, mutta useimmiten jossain kohtaa tilanteeseen puuttuu joku ulkopuolinen taho, jos elämäntyylistä on alkanut olemaan harmia myös ympäristölle. Tässä kohtaa myös päihdeongelmainen aluksi puolustelee ja kieltää ongelman olemassa oloa.

– Susanna Mustajärvi

Kertokaapas minulle, minkä lajin kilpaurheiljat voivat sanoa, että urheilu ei ole millään tavalla vaikuttanut heidän sosiaaliseen elämäänsä? Että se ei rajoita heidän tekemisiään millään tavalla? Että heidän lähipiirinsä koostuu täysin muista kuin oman lajin parista löydetyistä ihmisistä? Ja kenellä tulisi edes mieleen, että pikajuoksija juoksee liikaa ja voisi tarvita kannustuksen sijaan intervention? Opiskellessani sairaanhoitajaksi minulla oli luokkakaverina SM-tason yleisurheilija. Hän oli muuttanut Helsingistä Jyväskylään valmentajan perässä ja hänen arkensa täyttyi koulun ohessa kovista treeneistä, jopa useita kertoja päivässä. Tämä ihana ja sosiaalinen tyttö kertoi esimerkiksi, ettei yleensä harrasta kavereiden kanssa hengailua kaupungilla tai kahviloissa, koska palautuminen kärsisi sellaisesta. Eikä tämä koskenut vain kisakautta, vaan hän uurasti lajinsa parissa ympäri vuoden, koska halusi menestyä. Nyt käsi sydämellä – kuinka moni fitnessurheilija voi sanoa omistautuvansa näin lujasti lajilleen? Varmasti osa omistautuukin, mutta voin sanoa tuntevani aika paljon kilpailijoita, jotka elävät tuohon tyttöön verrattuna aika rentoa elämää kisakauden ulkopuolella. Ja btw, kyllä ne muidenkin lajien urheilijat katsovat mitä syövät ja kontrolloivat syömisiään enemmän kisakauden aikana.

Itse asiassa jos asiaa tarkastelee kansantaloudellisesta näkökulmasta, ei olisi haittaa vaikka useampikin ihminen sairastuisi tähän syömisen kontrollointiin. Lihavuuden kustannukset yhteiskunnalle ovat jotain aivan käsittämätöntä. Vuonna 2011 lihavuus ja siihen liittyvät sairaudet maksoivat Suomelle noin 330 miljoonaa euroa. Eikä siinä vielä kaikki, koska tähän ei ole laskettu mukaan välillisiä kustannuksia, kuten sairauksista johtuvaa tuottavuuden alenemista. Muutama ruokailunkontrollointiin sairastuminen ei siis tekisi yhteiskunnalle yhtään pahaa. (Tämä kommentti ei sitten liittynyt aiheeseen oikeastaan millään tavalla.)

Fitnessurheilu on siitä kummallisia, että voit päättää NYT haluavasi kilpailla puolen vuoden päästä ja voit myös oikeasti toteuttaa tämän. Sopivalla fysiikalla ja lajivalinnalla silläkään ei ole väliä, onko sinulla varsinaista lajiin tähtäävää treenitaustaa vai onko lihasmassa tullut perintönä tai jonkun muun harrastuksen tuloksena. Ruokavaliossa on helppoa pysytellä muutama kuukausi, kun tietää että dieetin jälkeen saa taas syödä mitä haluaa. Nuorilla tytöillä on lähivuosina ollut sellaista buumia ilmassa, että tärkeysjärjestys asioissa on hieman vituroillaan. Jos kuntosaliharjoittelu aloitetaan tähtäimenä seuraavan vuoden bikini fitness -kisat ja vaatekaappi täytetään bettereillä ja siksdeuseilla ennen kuin ensimmäistäkään treeniä on vedetty, mennään ehkä hieman metsään. Tässä vaiheessa valmennusjohto on se taho, jonka täytyisi osata laittaa jäitä hattuun. Silläkin uhalla, että asiakas siirtyy kisakuumeen vallassa toiselle valmentajalle, joka suostuu pähkähulluun kiirehtimiseen. Perusasiat ei mene takaraivoon kuukaudessa, varsinkaan jos elämäsi on aiemmin ollut täysin erilaista kuin tämä oletettu ”fitnesslaiffi”. En tarkoita nyt sitä, että pitäisi opetella syömään maitorahkaa kolmen tunnin välein niin, ettei tarvitse katsoa kelloa vaan maitorahkapurkin avaaminen ajallaan tulee selkärangasta. Täytyisi ehtiä löytämään se oma tapa toteuttaa sitä fitnesslaiffia ja ne jutut, jotka toimivat omassa arjessa. Pitäisi etsiä se sopiva jousto ruokavaliossa ja treenissä niin, että se tuntuu hyvältä. Että se tuntuu sellaiselta elämältä, jota tykkää elää. Nämä asiat eivät rakennu kuukaudessa eikä parissa, vaan vaativat yrittämistä, oivalluksia, epäonnistumisia… Kunnes eräänä päivänä huomaat, että asiat tulevat sieltä selkärangasta sen enempää niitä stressaamatta. Siinä vaiheessa on huomattavasti turvallisempaa alkaa kisadieetille, jossa kehoa viedään äärirajoille. Siinä vaiheessa myös kisadieetiltä ”normaaliin elämään” palaaminen sujuu huomattavasti helpommin, kun ei tarvitse hukkua epätietoisuuteen ja tyhjyyteen, vaan ne päivittäiset valinnat ovat jo itselle selviä ja mieluisia.

Toki fitnesslajit ovat vaativia ja menestyminen vaatii lähes äärimmäistä kehon ja mielen kontrollointia. Pystyn osittain myös samaistumaan Mustajärven kisojen jälkeiseen stressiin, koska olen kokenut tuon myllerryksen itsekin. (Lisätään vielä, että Susanna Mustajärvi vaikuttaa sympaattiselta, kirjoitukseni tarkoitus ei ollut kritisoida häntä ihmisenä.) Fitnessurheilua on silti turha demonisoida, koska siinä kilpailevat aikuiset ihmiset omasta vapaasta tahdostaan. Ainakin Suomessa näin, toivotaan etteivät lasten fitnesskisat rantaudu tänne koskaan. Toivotan kuitenkin tsemppiä ja jaxuhaleja kaikille kisojen jälkeistä elämää eläville, nauttikaa elämästä ja hakekaa niitä tunteita ja elämyksiä muualtakin kuin ruokapöydästä 🙂 Kisojen jälkeinen maltti syömisten suhteen ja asteittainen paluu normaaleihin kaloreihin voi tuntua tympeältä, kun tekisi mieli palkita itsensä pitkästä kitudieetistä kaikenlaisilla herkuilla. Rajoittaminen kuitenkin kannattaa, sillä kehosi kiittää enemmän sitä sopivaa rajoittamista kuin hillittömiä mättökohtauksia. Jos tuntuu että hukka perii ja jäit dieetin jälkeen tyhjän päälle, hanki apua asiansa osaavalta taholta. Ja jos et tunne tahoja, kysy niin vinkkaan 🙂

Elämä on (fitness)laiffii

Syksyn fitness- ja bodauskisat lähestyvät kovaa vauhtia ja sosiaalinen media pursuaa lihassäikeitä, sikspäkkejä ja pullottavia suonia. Kisaajat alkavat muistuttaa kuivan kesän oravia ja sillä kuuluisalla off seasonilla olevat kiemurtelevat kisakuumeen tai vaihtoehtoisesti fitnessähkyn kourissa. Oletteko ikinä muuten ajatelleet, kuinka typerä käsite tuo off season oikeasti on? Koska sen aikanahan se keho rakennetaan, eletään monesti paljon enemmän ja täydempää elämää kuin dieetillä, syödään kunnolla ja jaksetaan ajatella muutakin kuin ruokaa ja aamuaerobisia. Missä vaiheessa muuten täytyy lakata sanomasta olevansa offilla? Vai voiko se offi jatkua loputtomiin, vaikka ei kilpailekaan? Vai onko sitä silloin vaan ihan tavallinen bodaileva pallukka? Kysyy nimimerkki 3,5 vuotta edellisistä kisoista.

Aiemmin nostin sitä kuvitteellista hattuani kaikille kisalavalle nousseille, koska ihan jokainen heistä tekee valtavan työn osoittaen omistautumista ja mielenlujuutta, vaikka se päivän kunto ei aina napsahtaisikaan kohdilleen. Nykyään fitnesslajien suuren suosion myötä olen ehkä alkanut nostelemaan hattuani enemmän niille, jotka treenaavat omaksi ilokseen ja jättävät menemättä sinne lavalle. Onhan se nyt paljon kovempi homma puuhastella bodihommia vuosi toisensa perään nauttien siitä kuin rykäistä parinkymmenen viikon dieetti todistaakseen itselleen ja kanssaihmisilleen, että pystyy siihen. Kyllä se ihmiskeho ja mieli pystyy monenlaiseen, mutta luulen, että tässä elämässä on hienompiakin saavutuksia kuin kireä kisakunto.

Ja kysynpähän vaan, että voiko sitä sanoa lahjakkuudeksi, kun omistaa kapean vyötärölinjan ja pyöreät pakarat? Lahjakkuus on muutenkin yliarvostettua ja väärinymmärrettyä. Se, että teet kovasti töitä, kehityt ja opit uutta, ei ole lahjakkuutta. Se on panostamista ja oppimista ja kehittymistä. Ei lahjakkuutta. Jotenkin lahjakkuudesta tulee itselleni mieleen kaikkea muuta kuin kehon mittasuhteet ja rakenne. Voin olla väärässä. Joskus olen. Ja onhan se kiva, että musikaalisesti, kielellisesti, kinesteettisesti ja matemaattisesti lahjakkaan lisäksi voi nykyään olla myös vyötärölinjallisesti lahjakas. Vaikka itse en kyllä noista lahjakkuuksista niin ymmärrä, kun ei omalle kohdalle ole sellaisia suotu. Ehkä juuri tuo vyötärölinjalahjakkuus voisi olla lähimpänä totuutta.

Kuluneen viikon kuluneet naamat. Kuva ei liity mihinkään. Mitenkään.

 

Ärsyttävin asia fitnessissä ei kuitenkaan ole sen tämänhetkinen ylisuosio tai tyhjänpäiväinen hypetys jonkun nk. ”lahjakkuudesta” tai edes kilpailijoiden suonenpätkistä ja voimalauseista täyttyvät sosiaalisen median kanavat. Niitä ei onneksi ole kenenkään pakko seurata. Ärsyttävintä on mielestäni se, että kisakipinä palaa aina takaisin. Vaikka sen kuinka tukahduttaisi, kirjoittaisi kirjan kaikesta sen vittumaisuudesta ja esittäisi joka päivä itselleen argumentteja siitä, miksi kilpailu ei kannata, niin SILTI. Silti se kaivelee aivolohkojen perällä ja laittaa pohtimaan sitä, minkälaisen paketin saisi lavalle vietyä jos vielä kerran… Se saa katsomaan päivittäin peiliin niistä tietyistä kuvakulmista ja myhäilemään pienille kehityksenrippeille, joita silloin tällöin toisinaan on peilissä näkevinään.

On niin paljon tärkeämpiä asioita kuin omat tai muiden persläskit, paksut nilkat tai perunanenä. Silti monen ihmisen elämä (note to self) saattaa keskittyä aivan liian paljon tuollaisiin tyhjänpäiväisiin asioihin. Jos etsit jostain fitnesslajista helpotusta itsetuntokriisien selätykseen, kehoitan harkitsemaan vakavasti. Fitnessharrastajat ovat itsekriittisintä porukkaa ikinä missään. Plus että se kisojen jälkeinen tyhjyys voi olla hyvinkin hajottava kokemus, nimimerkillä kokemusta löytyy siitäkin hommasta. Mutta kuka pystyy keskittymään 24/7/365 vain niihin syvällisimpiin asioihin elämässä? Kyllä sitä vähän pitää hömpötellä. Kun mielestäni elämän tarkoitus on olla onnellinen. (Noin! Nyt voitte lakata pohtimasta sitäkin.) Se ei tarkoita sitä, että pitäisi lopettaa työnteko ja siivoaminen. Se tarkoittaa sitä, että pystyy näkemään ja arvostamaan niitä hyviä asioita elämässään ja olemaan onnellinen arjenkin keskellä. Samalla tavalla fitness voi olla osa onnellisenkin ihmisen arkea. (Kyllä, olen ihan tosissani tässä.) Fitnessharrastus ei tarkoita sitä, että sen kuuluisi olla koko elämä. Kisadieetillä se on vähän suurempi osa, ehkä offilla sitten ainakin ajatuksissa hieman pienempi osa. Mutta osa – ei koko elämä. Koska ihminen tarvitsee lämpöä ja läheisyyttä ja työtä ja kodin. Fitness ei tarjoa mitään näistä suurimmalle osalle ihmisistä. Ja kahta tärkeintä, lämpöä ja läheisyyttä, se ei tarjoa kenellekään. Osana elämää se voi silti olla ihan ookoo. Ehkä toisinaan jopa antoisaa ja kehittävääkin. Kun vaan muistaa, ettei kadota tukiverkostoaan, hajota päätään ja tottele osaamattomien valmentajien sekopäisiä ohjeita ruumiinaukot verta ja muita eritteitä valuen. Ettei sitten tarvitse lehdissä huudella, että fitness pilasi elämäni.

Lukaisepa loppuun pätkä Oatmealia tästä. Semmoista se elämä on 🙂

Dieetti, halu ja hämmennys

Viime viikko oli aika paljon edellistä raskaampi. Koska unettomuus, nälkä, päivä Tukholmassa työn merkeissä sekä menstruaatio kuorrutettuna yövuoroilla. Selvisin siitä kuitenkin ihan vahvasti hengissä, ilman mielitekoja ja kohtalaisen hyvällä  mielellä. Tämä viikko alkoikin sitten mukavasti, kun sain äitin kyläilemään. Tuli shoppailtua aika olan takaa, nyt sitten taas muistaakin hetken miksi käy töissä. Äiti ihmetteli, että miten voi olla nälkä vaikka on koko ajan syömässä, mutta kyllä se vaan voi 😀 Kaloreissa tuli pientä laskua tämän viikon alusta. Viime viikolla paino ei juuri laskenut, johtuen kaikesta yllä luetellusta, mutta tällä viikolla on hiljalleen laskusuunnassa. Vyötärö kaventuu ennalleen mukavaa vauhtia ja ehkä sieltä peräosastoltakin alkaa hiljalleen jotain sulaa.

Instakuvaa viikon varrelta. Lisäravinteet Puhdas+

Olen ollut lähipäivinä melkoisen hämmentynyt. Monestakin syystä, mutta päällimmäisenä hämmennys siitä, kuinka paljon olen saanut positiivista palautetta blogista teiltä lukijoilta. Ihania sanoja, joita on oikeasti tullut paljon 🙂 En osaa sanoin kuvailla, kuinka nämä palautteet lämmittävät mieltä ja motivoivat kirjoittamaan ❤ Mutta ihan järjettömästi kuitenkin. Olen onnellinen sanoistanne ja jotenkin huojentunut siitä, että tämä näppäily ei ole ollut aivan turhaa. Olen onnistunut innostamaan ja motivoimaan, mikä on parasta mitä voin tältä kirjoittamiselta saada. KIITOS! 

Kiitos myös palautteesta koskien toimimattomia linkkejä teksteissäni, korjailin niitä ja nyt ainakin pitäisi toimia taas 🙂 Jonkin verran olen saanut kyselyitä koskien Alku-valmennusta, vaikka minullahan ei ole osaa eikä arpaa asiaan, en ole siihen koskaan osallistunut. Mutta tiedän miten homma toimii ja väitän edelleen, että sehän toimii ja omakin ruokavalioni rakentuu jokseenkin samoille periaatteille. Niille, jotka miettii sitä, miten gluteeniton ja (lähes) maidoton onnistuu, kannustan ihan tosissaan kokeilemaan ja luopumaan kaikista ennakko-oletuksista. Se fiilis, kun turvotukset hellittää ja keho voi paremmin – se on parempaa kuin pulla ja Skyr ja kilo karkkia. Niin paljon parempaa 😉

Wallineva Photography

Hämmentyneisiin ajatuksiin liittyen olen pohdiskellut taas kaikennäköistä muutakin, kuin ihania lukijoitani ja epäkunnossa olevia linkkejä. Joskus sitä voi kesken päivän havahtua miettimään sitä, elääkö niinkuin haluaa vai niinkuin ajattelee, että kuuluu elää. Voiko halujen mukaan elää? Kuuluuko sinun mielestäsi elämässä olla tietty järjestys – ammatti, puoliso, koti, perhe? Täytyykö löytää ”se oma juttu”, jota toteuttaa koko elämänsä? Vai voiko elämää maistella ja haistella, kokeilla uteliaana erilaisia asioita? Onko löydettävä SE ruokavalio, SE urheilulaji, SE treenityyli? Ja mitäs sitten, jos oletkin saanut kaiken, mitä kuvittelit haluavasi – on talo, on lapset, on mies/vaimo, on Audi – ja sitten huomaatkin, että ei shaatana, en halua tätä. Tai olet saanut säännöllisen rytmin kuntosalilla käymiseen ja ruokailuihin, jonka avulla ajattelit tulevasi onnelliseksi, mutta muutaman vuoden kuluttua huomaatkin voivasi edelleen huonosti. Niin, että mitäs sitten? Onneksi ei tarvitse osata siihen vastata, kunhan vaan mietin asiaa.

”Halu on psykologinen tila ihmisillä ja monilla muilla eläimillä, jossa niillä on toiveajatus jonkin asiaintilan muuttumisesta.” Kertoo Wikipedia. Joten toivokaa ja halutkaa ihmiset! Elämä (ja maailma) muuttuu, kun sitä muutetaan. Ja muutos ei läheskään aina ole pahasta, pahempaa on olla muuttumatta aina ja iankaikkisesti. Urautuminen ja vanhoihin toimintatapoihin jämähtäminen aiheuttavat sen, että ei edes halua saati uskalla kokea tai kokeilla mitään uutta. Monesti kuitenkin sieltä oman mukavuusalueen ulkopuolelta löytyy sellaisia asioita, joista et olisi koskaan osannut haaveillakaan. Ehkä THE elämäntavan sijaan sieltä löytyykin mahtavia kokemuksia. Ja kaiken tämän järjettömän höpöttelyn päätöslauselmana totean, että rikkokaa rutiineja, vaikka ne hyviä ja rakkaita ovatkin. Avaa silmäsi, näe enemmän, syvemmin, tunne enemmän, koe enemmän 🙂

Mistä motivaatio ja menestys syntyy?

ALUNPERIN JULKAISTU 11.3. 2015

Olen lähiaikoina mietiskellyt aika paljon sitä, mistä oma motivaationi fitnessurheilua kohtaan muodostuu. Ilmiselvästi se ei voi muodostua jo saavutetusta menestyksestä, koska sellaista minulla ei oikeastaan ole. Se ei voi myöskään muodostua pelkästä halusta tepastella pikkubikineissä kisalavalla, koska se hetki on niin ohitsekiitävän lyhyt (vaikka aivan mahtavaa onkin!). Voiko se muodostua halusta näyttää lihaksikkaalta ja esikuvieni kaltaiselta? No, enpä näytä. Toki kehosta varmaan näkyy, että salilla on joskus pyörähdetty. Mutta en usko että koko motivaatio voi tästäkään muodostua. Tietysti minua motivoi suuresti se, että haluan nähdä, millaisen saan kehostani muokattua. Esimerkiksi kehonrakennus on mielestäni mielettömän hieno taiteenlaji ja arvostan todella paljon sitä kilpailijoiden omistautumista ja intohimoa lajia kohtaan. Itsestäni ei kehonrakentajaksi olisi, mutta samankaltaista omistautumista vaaditaan kaikissa muissakin fysiikkalajeissa. 

Mutta niin, siitä motivaatiosta. Motivaatiota tukee se, että tekemisellä on jokin merkitys. Mikä se kenellekin on, se on sitten hyvinkin henkilökohtaista. Tavoitteellisuus on toinen tärkeä osa motivaation muodostumisessa. Ilman tavoitteita ei oikein voi saavuttaa mitään. Tekemisen pitäisi olla myös sopivan haasteellista, jotta mielenkiinto säilyy. Fitnessurheilussa nämä haasteet, tavoitteet ja merkitykset on aika pitkälti itse määriteltävissä. Haluaako tavoitella omaa parasta kuntoaan, EM-kisapaikkaa, SM-kultaa, ammattilaiskorttia. Myös sosiaalinen ympäristö vaikuttaa osaltaan motivaatioon. Se, että läheltä löytyy tukevia ja kannustavia ihmisiä, merkitsee varsinkin kisadieetillä todella paljon. Toki myös ”offilla”, mutta itselläni ainakin tuen merkitys vielä korostuu dieetillä. Vaikka fitness onkin monesti melko yksinäistä puurtamista, niin ehkä osaltaan juuri siksi se ulkopuolinen tuki on merkittävässä asemassa jaksamisen ja motivaation näkökulmasta. 

Kisalavojen menestyjiä kun katsoo, niin he eivät ole niitä, jotka juuri sillä yhdellä ainoalla oikealla tekniikalla tekevät sitä ylätaljaa. Tai ovat aktiivisimpia somettajia. Tai muuta vastaavaa. Voittajia ovat ne, jotka tekevät sitä perushommaa = kovaa treeniä ja kunnolla ruokaa, vuodesta toiseen, jaksavat syttyä jokaiseen treeniin ja omistautua lajilleen ja elämäntavalleen samalla siitä nauttien. Uskaltaisin väittää, että melko yleistettävissä on se, että dieetillä on nälkä ja väsy, ajatukset harhailee herkkuruuissa ja mieli tekee tepposia erityisesti peiliin katsoessa. Silti löydetään se palo tekemistä kohtaan eikä aleta syyttämään fitnessiä lajina mm. syömishäiriöistä tai mistään muustakaan. Se on kuitenkin vaan laji, se ei halua kellekään mitään pahaa. Ihmiset itse ja niiden vääristyneet ajatukset fitnesselämästä tekevät ihan itse sitä pahaa itselleen. 

Törmäsin juuri eilen pitkästä aikaa Arnoldin kuuteen menestyksen sääntöön. Suosittelen tutustumaan, pätee niin urheilussa kuin työelämässä 🙂 Tässä kuitenkin säännöt lyhyesti:
1. USKO ITSEESI

2. RIKO SÄÄNTÖJÄ

3. ÄLÄ PELKÄÄ HÄVIÄMISTÄ

4. ÄLÄ KUUNTELE NEGATIIVISIA IHMISIÄ

5. TEE TYÖTÄ HULLUNA

6. ANNA TAKAISIN
”Jaksat yrittää vain siksi, koska uskot itseesi ja omiin visioihisi sekä tiedät, että se on oikea tie menestykseen.”
”Jos haluat voittaa, sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin äärettömän kova työ. Mi­kään näistä säännöistä ei muuten toimi, ellet tee kovasti töitä. ”
Kurkkaa video Arskan opeista TÄSTÄ.
Itselläni kolahtaa varsinkin tuo ajatus, että häviämistä ei pidä pelätä. Syyllistyn siihen ihan liikaa. Pelkään monesti edes yrittää mitään, koska pelkään jo etukäteen mahdollista epäonnistumista. Tämän asian kanssa pitää vaan sitten tehdä niitä töitä, että saa ajatusmaailmaansa vähän terveempään suuntaan. 

Loppujen lopuksi en osaa tarkaan määritellä sitä, tai ainakana pukea sitä sanoiksi, mikä minua motivoi. Se on monien asioiden summa ja joku sellainen sisäinen tunne, että #tääonmunjuttu. Ehkä ihan paska selitys, mutta ainoa mikä multa tällä hetkellä löytyy 😉

Chocolate chip cookies – ja miksi valita nämä keksit tavallisten sijaan ;)

ALUNPERIN JULKAISTU 10.3.2015

Makeannälkä voi yllättää, vaikka noudattaisi kuinka säännöllistä ruokavaliota. Itse ainakin olen kovastikin perso kaikelle makealle enkä halua luopua herkuttelusta, minkä vuoksi esimerkiksi proteiinipannari paistuu pannulla harva se päivä. Hanna Skytän uusin Fuel Food – proteiiniherkut ja -välipalat -kirja ilmestyi kirjahyllyyni viime viikolla ja nyt on keretty pari reseptiä toteamaan oikein toimivaksi. Proteiinikinuskikakku meni parempiin suihin viikonloppuna ja nyt viimeisimpänä tein älyttömän helppoja proteiinikeksejä. Ohjetta hieman sovelsin, joten tässäpä teille minun versioni näistä helposti ja nopeasti valmistuvista herkuista:

CHOCOLATE CHIP COOKIES

* 1,5 dl kaseiini- ja/tai proteiinivanukasjauhetta

* vajaa desi maapähkinävoita

* noin puoli desiä agavesiirappia

* 3 rkl makeuttamatonta cashewpähkinäjuomaa

* tummasuklaahippuja (Pirkka) tai esim. raakasuklaata

Sekoittelin kulhossa vaniljan makuista Trec Night Protein Blendiä (kaseiinia ja kananmunaproteiinia) sekä vanilla-caramel makuista proteiinivanukasjauhetta, loput ainekset perään ja sekaisin. Suklaahippuset laitoin keksien päälle, mutta jos minulla olisi ollut raakasuklaata/jos olisin jaksanut sitä tehdä, olisin murskannut sitä tuonne taikinan joukkoon. Mutta tällä kertaa näin. 10 minuuttia 175 asteisessa uunissa ja valmista tuli. 

Viikonlopun figurekilpailijoita ihastellessa tuli katsottua muutama videonpätkä ja lueskeltua kisailijoiden haastatteluja ja selailtua kuvia muutenkin aika paljon. Uskomattoman fysiikan omaava Latorya Watts jutteli eräällä videolla, että ratkaiseva käänne hänen kehittymisessään tapahtui nimenomaan keittiössä. Vaikka hän aiemminkin oli treenannut kovaa, niin tosissaan alkoi tapahtua siinä vaiheessa, kun ravintoasiat saatiin kohdalleen. Tietenkin kaikki nämä uskomattomat naiset ovat äärettömän omistautuneita lajilleen ja luultavasti kaikilla on myös hyvät geenit, mutta jostain hekin ovat tämän homman aloittaneet. Tässäpä muutama kuva muistutuksena siitä. 

Vasemmalla Latorya Wattsin instakuva, jossa kehitystä vuosien 2009-2012 välillä. Mieletön muutos! Käsittämätön vyötärö. Hänet löytää instagrammista nimellä @oooooohlala

Vasemmalla Candice Lewis vuonna 2009. Oikealla tuoreempaa lookkia, jota ei voi muuta kuin ihailla. Candice löytyy instasta nimellä @icandylewis

Legendaarinen Nicole Wilkins.

Lisää Nicolea. Koska upeus.

Ja vielä kerran Candice. Nuo olkapäät pidän mielessä seuraavassa olkatreenissä 😀

Näitä kuvia katsellessa voi miettiä sitä, miksi valita ylläolevat proteiinikeksit kaupan suklaakeksien sijaan 😉 Eihän sitä tiedä, vaikka itselläkin olisi viiden vuoden päästä näyttää hurjalla kehityksellä höystettyjä kehityskuvia. Että sitä odotellessa. 

Meanwhile – täytyy tyytyä tällaiseen. Tulevina vuosina vaan isommilla vaihteilla 🙂