Lueskelin pari päivää sitten Susanna Mustajärven blogikirjoitusta Irti fitnessistä ry enkä voinut olla miettimättä, olisiko hän kirjoittanut tuota tekstiä, jos olisi voittanut bikini fitnessin suomenmestaruuden. Epäilen vahvasti. Kirjoituksessaan Mustajärvi rinnastaa fitnessurheilun muun muassa alkoholismiin ja mielenterveysongelmiin.
Jollekin tuo mielihyvän tuoja on alkoholi, sokeri, rasvainen ruoka, toisille huumeet tai uskonto ja kolmansille liikunta. Fitnessissä se on äärimmäisyyksiin viety itsensä kontrollointi ja itsekuri. Kriittinen kohta onkin siinä, milloin tekeminen muuttuu projektista normaaliksi elämäksi niin sanotusti elämäntavaksi. Ei viikonloppuisin juhlivakaan ole vielä alkoholisti, mutta joka päivä juomista harrastava on jo pahasti alkoholiin koukussa.
– Susanna Mustajärvi
Fitnessurheilijoilla on ensin mahdoton työ puolustella omaa lajiaan ja todistella sen olevan ihan-oikeesti-urheilua, kunnes se kuuluisa kupla poksahtaa rikki. Poks vaan ja fitness onkin ihan paskaa ja epäterveellistä. Kiistely siitä, onko fitnesslajit urheilua vai ei, on aika lailla turhaa, koska fitnessurheilu on hyväksytty virallisesti urheiluksi Suomessa. Näin ollen olettaisi kilpailijoidenkin tiedostavan, että he todella ovat urheilijoita.
Useimmiten fitnessiä tai kehonmuokkausta pitkään tehneet pyörivät yhdessä tai saattavat olla hieman yksinäisiä. Samanlailla käyttäytyvät päihderiippuvaiset tai ketkä tahansa riippuvuuteen sairastuneet vertaisryhmät. Mistä tämä siis kertoo? Siitä, että ympäriltä aletaan pikku hiljaa plokkaamaan muita ihmisiä pois, jotka eivät elä samanlaista elämää, jolloin omasta tavasta tulee normaali omassa elinpiirissään ja tämän vuoksi ei sitä yleensä lähdetä kyseenalaistamaankaan. Näin tapahtuu myös päihderiippuvaisille, mutta useimmiten jossain kohtaa tilanteeseen puuttuu joku ulkopuolinen taho, jos elämäntyylistä on alkanut olemaan harmia myös ympäristölle. Tässä kohtaa myös päihdeongelmainen aluksi puolustelee ja kieltää ongelman olemassa oloa.
– Susanna Mustajärvi
Kertokaapas minulle, minkä lajin kilpaurheiljat voivat sanoa, että urheilu ei ole millään tavalla vaikuttanut heidän sosiaaliseen elämäänsä? Että se ei rajoita heidän tekemisiään millään tavalla? Että heidän lähipiirinsä koostuu täysin muista kuin oman lajin parista löydetyistä ihmisistä? Ja kenellä tulisi edes mieleen, että pikajuoksija juoksee liikaa ja voisi tarvita kannustuksen sijaan intervention? Opiskellessani sairaanhoitajaksi minulla oli luokkakaverina SM-tason yleisurheilija. Hän oli muuttanut Helsingistä Jyväskylään valmentajan perässä ja hänen arkensa täyttyi koulun ohessa kovista treeneistä, jopa useita kertoja päivässä. Tämä ihana ja sosiaalinen tyttö kertoi esimerkiksi, ettei yleensä harrasta kavereiden kanssa hengailua kaupungilla tai kahviloissa, koska palautuminen kärsisi sellaisesta. Eikä tämä koskenut vain kisakautta, vaan hän uurasti lajinsa parissa ympäri vuoden, koska halusi menestyä. Nyt käsi sydämellä – kuinka moni fitnessurheilija voi sanoa omistautuvansa näin lujasti lajilleen? Varmasti osa omistautuukin, mutta voin sanoa tuntevani aika paljon kilpailijoita, jotka elävät tuohon tyttöön verrattuna aika rentoa elämää kisakauden ulkopuolella. Ja btw, kyllä ne muidenkin lajien urheilijat katsovat mitä syövät ja kontrolloivat syömisiään enemmän kisakauden aikana.
Itse asiassa jos asiaa tarkastelee kansantaloudellisesta näkökulmasta, ei olisi haittaa vaikka useampikin ihminen sairastuisi tähän syömisen kontrollointiin. Lihavuuden kustannukset yhteiskunnalle ovat jotain aivan käsittämätöntä. Vuonna 2011 lihavuus ja siihen liittyvät sairaudet maksoivat Suomelle noin 330 miljoonaa euroa. Eikä siinä vielä kaikki, koska tähän ei ole laskettu mukaan välillisiä kustannuksia, kuten sairauksista johtuvaa tuottavuuden alenemista. Muutama ruokailunkontrollointiin sairastuminen ei siis tekisi yhteiskunnalle yhtään pahaa. (Tämä kommentti ei sitten liittynyt aiheeseen oikeastaan millään tavalla.)
Fitnessurheilu on siitä kummallisia, että voit päättää NYT haluavasi kilpailla puolen vuoden päästä ja voit myös oikeasti toteuttaa tämän. Sopivalla fysiikalla ja lajivalinnalla silläkään ei ole väliä, onko sinulla varsinaista lajiin tähtäävää treenitaustaa vai onko lihasmassa tullut perintönä tai jonkun muun harrastuksen tuloksena. Ruokavaliossa on helppoa pysytellä muutama kuukausi, kun tietää että dieetin jälkeen saa taas syödä mitä haluaa. Nuorilla tytöillä on lähivuosina ollut sellaista buumia ilmassa, että tärkeysjärjestys asioissa on hieman vituroillaan. Jos kuntosaliharjoittelu aloitetaan tähtäimenä seuraavan vuoden bikini fitness -kisat ja vaatekaappi täytetään bettereillä ja siksdeuseilla ennen kuin ensimmäistäkään treeniä on vedetty, mennään ehkä hieman metsään. Tässä vaiheessa valmennusjohto on se taho, jonka täytyisi osata laittaa jäitä hattuun. Silläkin uhalla, että asiakas siirtyy kisakuumeen vallassa toiselle valmentajalle, joka suostuu pähkähulluun kiirehtimiseen. Perusasiat ei mene takaraivoon kuukaudessa, varsinkaan jos elämäsi on aiemmin ollut täysin erilaista kuin tämä oletettu ”fitnesslaiffi”. En tarkoita nyt sitä, että pitäisi opetella syömään maitorahkaa kolmen tunnin välein niin, ettei tarvitse katsoa kelloa vaan maitorahkapurkin avaaminen ajallaan tulee selkärangasta. Täytyisi ehtiä löytämään se oma tapa toteuttaa sitä fitnesslaiffia ja ne jutut, jotka toimivat omassa arjessa. Pitäisi etsiä se sopiva jousto ruokavaliossa ja treenissä niin, että se tuntuu hyvältä. Että se tuntuu sellaiselta elämältä, jota tykkää elää. Nämä asiat eivät rakennu kuukaudessa eikä parissa, vaan vaativat yrittämistä, oivalluksia, epäonnistumisia… Kunnes eräänä päivänä huomaat, että asiat tulevat sieltä selkärangasta sen enempää niitä stressaamatta. Siinä vaiheessa on huomattavasti turvallisempaa alkaa kisadieetille, jossa kehoa viedään äärirajoille. Siinä vaiheessa myös kisadieetiltä ”normaaliin elämään” palaaminen sujuu huomattavasti helpommin, kun ei tarvitse hukkua epätietoisuuteen ja tyhjyyteen, vaan ne päivittäiset valinnat ovat jo itselle selviä ja mieluisia.
Toki fitnesslajit ovat vaativia ja menestyminen vaatii lähes äärimmäistä kehon ja mielen kontrollointia. Pystyn osittain myös samaistumaan Mustajärven kisojen jälkeiseen stressiin, koska olen kokenut tuon myllerryksen itsekin. (Lisätään vielä, että Susanna Mustajärvi vaikuttaa sympaattiselta, kirjoitukseni tarkoitus ei ollut kritisoida häntä ihmisenä.) Fitnessurheilua on silti turha demonisoida, koska siinä kilpailevat aikuiset ihmiset omasta vapaasta tahdostaan. Ainakin Suomessa näin, toivotaan etteivät lasten fitnesskisat rantaudu tänne koskaan. Toivotan kuitenkin tsemppiä ja jaxuhaleja kaikille kisojen jälkeistä elämää eläville, nauttikaa elämästä ja hakekaa niitä tunteita ja elämyksiä muualtakin kuin ruokapöydästä 🙂 Kisojen jälkeinen maltti syömisten suhteen ja asteittainen paluu normaaleihin kaloreihin voi tuntua tympeältä, kun tekisi mieli palkita itsensä pitkästä kitudieetistä kaikenlaisilla herkuilla. Rajoittaminen kuitenkin kannattaa, sillä kehosi kiittää enemmän sitä sopivaa rajoittamista kuin hillittömiä mättökohtauksia. Jos tuntuu että hukka perii ja jäit dieetin jälkeen tyhjän päälle, hanki apua asiansa osaavalta taholta. Ja jos et tunne tahoja, kysy niin vinkkaan 🙂
Hennallaan 