Lueskelin aikani kuluksi jotain tyhjänpäiväistä keskustelua fitnesslajien kamaluudesta ja kurjuudesta. Sallittu syömishäiriö ja liiba laaba, kaikki nämä puhkikuluneet levyt. Tiiättekös ihmiset, että syömishäiriö on psykosomaattinen sairaus, jonka taustalla on aina psyykkistä pahoinvointia. Se aiheuttaa häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Jos sinulla on taipumusta tällaiseen tai koet, että olet muuten vähän turhan häiriintynyt ja et ole henkisesti tasapainossa, älä nyt missään nimessä ala kilpailla fitnesslajeissa. Ei, ennen kuin psyykkiset koukerot on hoidettu kuntoon. Ja mielellään ei senkään jälkeen, ikinä, jos on pienikin ajatus että kuinkahan tässä käy. Toki on niitäkin, jotka ovat parantuneet vaikkapa anoreksiasta fitnessharrastuksen avulla, mutta veikkaan että suurimmalle osalle syömishäiriöisistä tämä on aika riskialtista puuhaa. En voi väittää olevani itsekään viimeisen päälle tasapainoinen ja pääkopassa vilahtelee jos jonkinmoisia häiriötiloja, mutta kukaan ei ole onneksi/toistaiseksi asettanut minulle minkäänlaista diagnoosia, joten nou hätä.
Fitnesskilpailuun aikovan täytyy tiedostaa lajin riskit. Aina se paraskaan valmentaja ei voi koutsata kilpailijaa huippukuntoon ja kisalavalle. Fiksu valmentaja osaa viheltää pelin poikki ajoissa, mutta tästä eivät kisaintoa uhkuvat dieettaajat ole aina samaa mieltä. Aina se ei kuitenkaan ole kiinni siitä, kenen pää kestää peliä parhaiten, sillä toisen keho ei toimi alhaisilla rasvoilla yhtä hyvin kuin toisen. Oman dieetin vertaaminen toisen kisaajan dieettiin on täten aivan turhaa touhua, sillä kehon toiminta on hyvinkin yksilöllistä. Se on aika eri juttu puhua peruslaihduttamisesta kuin kisadieetin laatimisesta. Tavoite on eri, toteutus on eri, lopputulos on eri. Laihduttaja saa nauttia työnsä tuloksista toivon mukaan vaikka loppuikänsä, kun taas fitnesskilpailijan on sopeuduttava siihen, ettei voi muistuttaa kuivan kesän oravaa loputtomia aikoja. Henkilökohtaisesti en koe oloani kovin viehättäväksi kisakunnon lähestyessä enkä tavoittele superkireää offikuntoakaan, koska se ei ole minun keholleni luonnollinen olotila. Viime kisadieetillä paino taisi tippua noin kolme kiloa, kun kuukautisille sai sanoa heipat. Siis noin 10 kiloa ennen koko dieetin alinta painoa. Nyt siellä ajattelette, että läskin puhetta. No niin on. #fatforlife Vaikka ne kuukautiset ei olekaan kivat, niin luonnollista hormonitoimintaa kannattaa ylistää kaikin mahdollisin tavoin. Sitä ei ehkä nuorena niin ajattele, mutta kannattaispa aatella.

Vaikka aina kirjoitankin siitä, että fitnessiä pystyy harrastamaan järjen kera ja asiat pystyy tekemään fiksusti ja tärkeää on löytää se itselle sopiva tapa toteuttaa sitä elämäntapaa ja valmentajan täytyy olla sellainen joka erottaa parsakaalin ja kananmunan toisistaan… En voi kaikesta paasauksestani huolimatta sanoa, että itselläni olisi mennyt nappiin aiempien kisadieettien toteutus. Viime kisadieetillä kuukautiset eivät olleet ainoa asia, joka hiipui. Kilpirauhanen, parisuhde, energiatasot, pidätyskyky, jalat ja mitä näitä nyt on. Kaikki vaan hiipui. Ja minähän vedin dieetin loppuun kun kerran olin päättänyt vetää. Viimeiset kolme viikkoa olin sairaslomalla, kun ylirasittuneet jalat eivät enää kunnolla kantaneet. Vielä reilu viikko ennen kisaa ajattelin että voi saatana, ei tämmöisillä nestepökkelöjaloilla voi minnekään lavalle kiivetä, mutta sitten nesteet lähti liikkeelle ja ei muuta kun lavalle lompsis. Vaikeinta oli kuitenkin se paluu ”normaaliin” elämään dieetin jälkeen. Ei ollut tietoakaan tarkoista reversedieeteistä, lisäksi olin kisadieetin aikana kääntänyt kelkkani perusbodiruoan suhteen joten oli opeteltava syömään jotain muuta kuin maitorahkaa ja pastaa. Löysin itseasiassa kuvan kauppaostoksistani vuodelta 2012 ja voin sanoa, että aika paljon on ruokakori muuttunut vuosien varrella 😀

Tein aluksi kaikesta itselleni liian hankalaa. Imin itseeni tietoa superfoodeista, proteiinileivonnasta, detoxista, raakaravinnosta, maito- ja viljatuotteiden haitoista ja vaikka mistä, enkä loppujen lopuksi oikein tiennyt, miten ruokavalioni koostaisin. Nostin hiilihydraatit varsin nopeaa tahtia tasolle, jossa ne olivat ennen kisadieetin aloitusta, ja sain kehoni entistä enemmän sekaisin. Paino nousi ja mieliala laski. Parisuhde kariutui kaiken epävarmuuden ja mielenmyllerryksen keskellä. Toki siihen vaikutti monet muutkin asiat, mutta syytin kaikesta itseäni. Koin olevani epäonnistunut kaikessa. Kesti pitkään, että sain itseni takaisin. En edes tiedä, miten se lopulta tapahtui, mutta pikku hiljaa. Huomaamatta. Nyt suhteeni ruokaan on mielestäni varsin terve, en koe että joutuisin jäämään mistään paitsi ja olen karsinut kaikki äärihömpötykset pois elämästäni. Mielialasta en aina tiedä, sillä on ajoittain taipumusta itseinhoon edelleen, mutta hormonitoimintani palautui noin vuodessa ennalleen. Onhan se pitkä aika, enkä tiedä voinko mitenkään estää hormonitoiminnan häiriöitä seuraavallakaan kisadieetillä, mutta se jää nähtäväksi. Uskon kuitenkin, että hyvällä valmistautumisella ja järkevällä reversellä voin ainakin vaikuttaa asiaan.
Vaikka koettelemuksia on matkan varrelle mahtunut, koen silti fitnessharrastuksen tuoneen elämääni enemmän positiivista kuin negatiivista sisältöä. Itsetunnon hankkiminen/kohentaminen kisakuntoon dieettaamalla ei kuitenkaan ole hyvä idea, koska itsetunto ja naisellisuus/miehekkyys ei ole yhtä kuin joku tietty rasvaprosentti. Fitnessharrastuksessa oman kehon tuntemus vahvistuu ja optimaalisessa tilanteessa siitä terveestä ja pehmeämmästä harjoituskauden kunnosta pystyy nauttimaan jopa enemmänkin, kuin kiristyvästä kisakunnosta. Itselläni järkevän ja minulle sopivan ruokailu- ja treenitavan löytäminenkin vei vuosia aikaa, mutta olenkin aina ollut vähän hidasta laatua. Ja mihinkäs tässä olisi kiire, varsinkin kun nämä fitnesshihhuloinnit tapahtuu kaiken muun elämän ohessa eikä millään lailla päätoimisesti. Itsetunnon suhteen olen varmasti toivoton tapaus, mutta en halua edes ajatella, miten kokisin itseni ilman tätä harrastusta. Toki itsensä voi pitää hyvässä kunnossa ilman fitnesskisatavoitteitakin, mutta minulla se ainakin toimii varsin tehokkaana motivaattorina, jotta liikuntaharrastus ei jää pelkäksi terveysliikunnaksi. Vaikka terveys onkin ensisijaisen tärkeä asia, olen ainakin itse sen verran pinnallinen, että haluan urheilun muokkaavan kehoani muhkummaksi.Muhkuuntuminen onnistuu toki myös syömällä, mutta ilman treenajä lopputulos voisi olla vähän erilainen.